Oma koti kultainen!

On se. Matkustaminen on kivaa, mutta niin on kotiinpaluukin. Oma suihku, oma sänky, omat roinat. Niiden keskellä ihmisen on hyvä.

Ja se matka sujui mukavasti myös. Kaikki ne asiat, joita menin etsimään, löytyivät: kuuma aurinko, huojuvat palmut ja elämä ilman kiirettä. Oi autuus! Ruokarakastajallekin Malesialla oli rutkasti tarjottavaaa. Vaikkei maa mikään kulinaristin mekka olekaan, niin maistelijan taivas kuitenkin. Matkaoppaat mainostavat paikkaa kulttuurien sulatusuunina ja sitä se tosiaan onkin. Kun pinta-alaltaan Suomen kokoista valtiota asuttavat niin tamilit, malaijit, kiinalaiset, oseaanian eläjät kuin thaimaalaiset, näkyy se myös väistämättä sapuskakulttuurissakin. Kadut pursuavat erimoisia herkkukojuja ja ravintoloita on pystytetty vieriviereen. Ja paikkojen tarjonta on tasan yhtän heterogeenistä kuin väestörakennekin. Kaiken huipuksi ruoka on naurettavan halpaa (jos ei välttämättä halua aterioida Four Seasonin hotlaravintelissa).



Eurolla saa jo mainiot sapuskat, kahdella mahdottoman ähkyn. Eihän siinä voinut sitten itseään pidätellä ja jatkoinkin ensimmäisen viikon ajan joulusta alkanutta ylensyömistä. (Niin paljon maisteltavaa, niin vähän aikaa. ) Maitohappobakteerien turvin kiskottiin herkkuja katukeittiöistä, minkä ehdittiin. Tilattiin, ja sen jälkeen ihmeteltiin, mitä tuli tilattua. Kunnes..

Reissun puolivälin tienoilla maiskuteltiin menemään kohtalokasta egg massalaa, joka johti ärhäkkään ruokamyrkytykseen ja sitä kautta paikalliseen lasaretiin vapisemaan tiputukseen. Ei kuulkaas kovinkaan paljoa naurattanut. Siinä sitä sitten länkkäri nöyrtyi ennakkoluulottomuuskeulimisen seurauksena. Ja kun olo vihdoin viimein parani, oli taudin mukana kadonnut myös maisteluhalu. Loppureissun ajan mutustettiin sitten Pitsamajan vegelättyjä ja Subin lihattomia sämpylöitä. Vähän saattoi välillä hävettää, mutta vatsan tahtoa oli noudatettava.

(Kuvan paikka ei liity ikäviin tapahtumiin)

Edellisen episodin vuoksi en nyt kamalasti ala paikallisia delikatesseja tässä esittelemään (ällöttää aika paljon vieläkin). Sen sijaan omistan tämän postauksen lentokoneruokailulle (silläkin uhalla, että saan kaikki maailman vihat niskaani aihevalinnan vuoksi).
Olen aina ollut viehättynyt siitä kaikesta askartelusta, mikä ilmassa ateriointiin liittyy. Ne pikkuiset paketit ja pussukat ja se herttainen järjestelmällisyys, mitä pitää noudattaa saadakseen vatsansa täyteen. Siinä on jotain niin kovin nukkekotimaista ja onneliannelimaista, etten voi muuta kuin taantua ja herkistyä kerta toisensa jälkeen. (Ja haluan tässä kohtaa ihan tietoisesti unohtaa kaikki lentopetroolipäästöt ja niiden pikkupakettien jälkeensä jättämät roskavuoret. Saahan sitä hetken olla huolehtimatta?) Koko näpertelystä tulee semmoinen harha, että leikkisi muka teekutsuja niiden pienten posliini(tai muovi-)astioiden äärellä. "Tää kaatis nyt niinko sille teetä." Tekee hyvää vakavalle aikuiselle.

Tämän reissun yhteydessä lensin reissun ensimmäistä kertaa Arabiemiraattien omalla lentoyhtiöllä ja olin varsin vaikuttunut. Palvelu pelasi turistiluokassakin siihen malliin, että pientä suomalaista ihan hirvitti. Emot kantoivat jatkuvasti apetta janoisille ja nälkäisille, lisää sai tietty tilaamalla (jos muka mitenkään jaksoi). Ja se, mikä eniten mieltä lämmitti, oli turistiluokan oma ruokalista. Köyhäkin sai valita kolmesta vaihtoehdosta, mitä pääruokaa mieluiten mahaansa mättäisi. En edes uskaltanut ajatella, mitä siellä rikkaiden puolella tapahtui (niillä oli varmaan oma Michelin-kokki).
Alla nyt siis tarkempaa dokumentaatiota elämyksistä kymppitonnissa.



Ensimmäisellä lennolla valitsin vatsani turvokkeeksi täytettyä kanaa lisukkeineen. Kana oli mehevää ja kastike ihanan kanelisen mausteista. Makeahko punakaalimuhennos täydensi kokonaisuuden. Pisteenä iin päälle tarjottiin herkullista hedelmämoussekakkua, joka vei raikkaudellaan ja samettisuudellaan kielen mennessään. (Olen oikeasti syönyt paaaaljon parempiakin appeita, mutta omassa kategoriassaan tämä satsi vei kyllä ehdottoman ykkössijan.)




Kakkoslento ei ihan yltänyt ykköslennon asettamaan rimaan, mutta Finskin peruspöperöt ylitettiin tälläkin kertaa kevyesti. Pääruoaksi valitsin lammastaginea, joka oli hiukan kuivahko, mutta muuten oikein onnistunut toteutus. Makeaa ja sopivan mausteista. Mureaa ja mielenkiintoista. Alkuruoaksi tarjottu raaka kala jäi varotoimenpiteenä syömättä, mutta jälkiruoka korvasi menetyksen helposti. Tiramisua kaakku ei kyllä muistuttanut, mutta muuten maistuvaa suklaatorttua kylläkin. Paakelsin pohimmaiseksi kerrokseksi oli jätetty kirpakka sitrussiipale, joka tasapainotti mukavasti jälkkärin muuten raskaahkoa olemusta. Nam.

Lopuksi haluan vielä luovuttaa käyttöönne lystikkään ja erittäin koukuttavan ajantappolinkin, olkaapa hyvät.

Kiitos ja anteeksi.