maanantai 1. joulukuuta 2008

Tule, tule hyvä kakku

Ja tulihan siitä. Vaikka en olisi ikinä uskonut. Silläkin uhalla, että toistan (tai kolmannestan) itseäni, totean tässä ja nyt olevani surkea leipuri. Tiedän, ettei kyse ole mistään synnynnäisestä vajaustilasta, vaan ennemminkin harjoituksen puutteesta. Ja juuri tästä syystä olen lähiaikoina pyrkinyt korjaamaan tilanteen tarttumalla härkää sarvista ja kuorruttamalla keittiömme vähintäänkin satunnaisesti vehnäjauholla ja tomusokerilla. Vakaa päätös on se, että mikrossa hiiltyneet suklaansulatusyritelmät ja matkanvarrella marengiksi muuttuneet kääretorttuväsäykset ovat historiaa.

Viime viikonloppuna haparoiva leipuri sisälläni joutui todelliseen tulikokeeseen, kun sain tehtäväkseni paakaroida armaiden kummityttärieni synttärikaakut. Kakut syntyivät lopulta puhtaasti Kinuskikissan blogin ansiosta ja lopputulokseen olivat tyytyväisiä niin kekkerivieraat kuin kokkaajakin. (Itse sankarit eivät päässeet marsipaaniunelmaa vielä maistamaan, mutta ei kai sen niin väliä. Ehtii sitä sokeriin addiktoitua myöhemminkin.)


Kakkujen pohjana toimi viiden munan sokerikaakut. Tässä kohtaa tein ohjeistukseen pienen muutoksen, ja käytin jauhona pelkkää erikoisvehnää. Ja ihan vain siksi, koska en tajunnut perunajauhoa ostaa. Hyvin kohosi daijuilusta huolimatta.


Kostutin kakut ananastuoremehulla ja levitin mehun perään lemon curdia. Kahden kakun yhteensä neljään välikköön tein ihanan kuohkeaa ja raikasta sitrusmössöä, Kinuskikissan ohjeen mukaan tietenkin. Panin omaan satsiini kolmasosan vähemmän sokeria, kuin alkuperäisessä ohjeessa neuvottiin. Toimi. Ja mielestäni suun olisi saanut makiaksi vieläkin vähemmällä (makuasioita, väittävät). Täytettyjen kakkujen muotovirheet tasoitin sokerikreemillä ja kaulin komeuksien päälle marsipaanipinnan.



Analysoidessani suoritustani näin jälkikäteen, nimeän ehdottomasti haastavimmaksi työosuudeksi kakkujen leikkaamisen levyiksi. Miten sen muka kukaan osaa tehdä silpomatta pohjaparkaa epämääräisiksi riekaleiksi...? Ei ymmärrä. En myöskään ymmärrä sitä, miten joku ehtii väkerryksiä leipomaan useammin kuin kerran elämässään. Itse sain ainakin kulutettua puuhaan aikaa lähemmäs parin, kolmen työpäivän verran (ainakin jos otetaan suunnittelu- ja stressaamisvaihe huomioon). Kiteytettynä: hämmentävä ja työläs, mutta palkitseva projekti, johon en luultavasti ihan heti pysty tarttua uudestaan. Toipumista vaatii vähempikin.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

aiaiai..mmm..namm.. miten tämän sanoiksi pukisi? tuota sydänunelmaa löytyy vielä jääkaapistamme muutaman siivun verran ja en varmasti aio antaa sen sinne jäädä pilaantumaan. taivaallista kerrassaan!!!

Hanna kirjoitti...

juu, herkkua oli ja kakkuövereistäkin on toivuttu... olispa mullakin siivu tota jääkaapissa nyt :)

Anonyymi kirjoitti...

... ja ette voi uskoa, mutta yhdellä onnellisella löytyy sitä nyt jääkaapista - mut ei kauaa...!! kiitos sokerileipurille, synttärisankareille ja niitten jees-äiskälle, joka ei enää jaksanut ahtaa sitä herkkua masuun... toivottelevat naapurin herkkusuut

Ketsuppi kirjoitti...

Ihanaa, että kaakut saavat ihmisiä sokerihumalaan vielä näin jälkikäteenkin! :)

Rossana kirjoitti...

Oijoi miten hienon näköiset kakut ja et muka osaa leipoa??? Kyllä kelpais mulle ainenkin.

Hyppysellinen kirjoitti...

ihanat koristeluideat kakkuihin. raikkaat värit. kertakaikkisen hienot, ei kun upeat!

Ketsuppi kirjoitti...

Elkäähän nyt. Kun tää ihan punastuu. :) Eikun kiitos.