Tule, tule hyvä kakku

Ja tulihan siitä. Vaikka en olisi ikinä uskonut. Silläkin uhalla, että toistan (tai kolmannestan) itseäni, totean tässä ja nyt olevani surkea leipuri. Tiedän, ettei kyse ole mistään synnynnäisestä vajaustilasta, vaan ennemminkin harjoituksen puutteesta. Ja juuri tästä syystä olen lähiaikoina pyrkinyt korjaamaan tilanteen tarttumalla härkää sarvista ja kuorruttamalla keittiömme vähintäänkin satunnaisesti vehnäjauholla ja tomusokerilla. Vakaa päätös on se, että mikrossa hiiltyneet suklaansulatusyritelmät ja matkanvarrella marengiksi muuttuneet kääretorttuväsäykset ovat historiaa.

Viime viikonloppuna haparoiva leipuri sisälläni joutui todelliseen tulikokeeseen, kun sain tehtäväkseni paakaroida armaiden kummityttärieni synttärikaakut. Kakut syntyivät lopulta puhtaasti Kinuskikissan blogin ansiosta ja lopputulokseen olivat tyytyväisiä niin kekkerivieraat kuin kokkaajakin. (Itse sankarit eivät päässeet marsipaaniunelmaa vielä maistamaan, mutta ei kai sen niin väliä. Ehtii sitä sokeriin addiktoitua myöhemminkin.)


Kakkujen pohjana toimi viiden munan sokerikaakut. Tässä kohtaa tein ohjeistukseen pienen muutoksen, ja käytin jauhona pelkkää erikoisvehnää. Ja ihan vain siksi, koska en tajunnut perunajauhoa ostaa. Hyvin kohosi daijuilusta huolimatta.


Kostutin kakut ananastuoremehulla ja levitin mehun perään lemon curdia. Kahden kakun yhteensä neljään välikköön tein ihanan kuohkeaa ja raikasta sitrusmössöä, Kinuskikissan ohjeen mukaan tietenkin. Panin omaan satsiini kolmasosan vähemmän sokeria, kuin alkuperäisessä ohjeessa neuvottiin. Toimi. Ja mielestäni suun olisi saanut makiaksi vieläkin vähemmällä (makuasioita, väittävät). Täytettyjen kakkujen muotovirheet tasoitin sokerikreemillä ja kaulin komeuksien päälle marsipaanipinnan.



Analysoidessani suoritustani näin jälkikäteen, nimeän ehdottomasti haastavimmaksi työosuudeksi kakkujen leikkaamisen levyiksi. Miten sen muka kukaan osaa tehdä silpomatta pohjaparkaa epämääräisiksi riekaleiksi...? Ei ymmärrä. En myöskään ymmärrä sitä, miten joku ehtii väkerryksiä leipomaan useammin kuin kerran elämässään. Itse sain ainakin kulutettua puuhaan aikaa lähemmäs parin, kolmen työpäivän verran (ainakin jos otetaan suunnittelu- ja stressaamisvaihe huomioon). Kiteytettynä: hämmentävä ja työläs, mutta palkitseva projekti, johon en luultavasti ihan heti pysty tarttua uudestaan. Toipumista vaatii vähempikin.