Suosittelen!

Ravintola Marttaa nimittäin. Kävin eilen paikassa neitsytmatkalla, enkä usko reissun jääneen viimeiseksi.

Martta suosii kotimaisia, laadukkaita raaka-aineita. Melko hyvät lähtökohdat, sano. Pyrkivät myös tekevät mahdollisimman paljon itse, ja esimerkiksi keittiössä syntyneet saaristolaisleivät olisivat varmasti kadonneet saksalaisen aamupalan lailla, mikäli niitä olisi aterioinnin päätteeksi pöytään jäänyt. Niin HYVÄÄ!

Pääruoaksi nautiskelin lämmintä lohisalaattia puolukkamajoneesi kera. Juurespeti, jolla kala makoili, oli ihanan monipuolinen. Väriä ja napakkuutta löytyi, samoin makua. Ainoa pieni miinus rasvan määrästä, joka meni omaan makuuni hiukan liioittelun puolelle.
Oman sapuskani lisäksi onnistuin haarukoimaan naapurin lautaselta vuohenjuusto-juureslasagnea. Ei jäänyt kakkoseksi muuten. Ruoka oli lempeän täydellistä, eikä vihanneksia oltu onneksi jätetty statisteiksi.

Jälkiruoat jaettiin seuralaisen kera puoliksi annoskateuden ehkäisemiseksi. Pöytään kannettiin suklaakakkua tyrni-valkosuklaasoosilla sekä paistettua kotijuustoa mustikan kera. Täytyy sanoa, että jälkimmäinen onnistui koskettelemaan omia makunystyröitäni paremmin, vaikkei suklaakakussakaan mitään vikaa ollut (etenkin se tyrnikastike jätti hypotalamuksen hyrisemään).

Ruoan lisäksi lisäplussa palvelusta. Ystävällinen tarjoilijatar oli erittäin ammattitaitoinen ja ystävällinen ja sopivasti läsnä. Yhdistelmä, joka ei valitettavasti ole tässä kaupungissa itsestäänselvyys...

Yhteenvetona: menkää Marttaan, niin saatte hymyiltävää. Muutkin tuntuvat tykkäävän.

Pilkullinen sika ja kiva marokkolainen

Pilkullisen sian iltana kävi justiinsa sillain kuin monena muunakin: lounas venyi iltapäivään, eikä nälkä suostunut enää illalla kasvamaan täysiin mittoihinsa. (Syytän vähän hellettä.) Sika oli kuitenkin koettava, joten alkupalat joutuivat suorin tein uhrialttarille -jälkkäriä kun ei normaali ihminen voi skipata.


Sika oli tiistai-iltana täynnä, muttei mahdottoman tukossa. Eikä sitä paitsi jonottelu haittaa, jos sen voi suorittaa kulkemalla pitkin Villagen viehättäviä katuja. Pöytä vapautui melko tarkkaan arvioidusti ja ystävällinen tarjoilija johdatti meidät hälyisän pubiruokalan yläkertaan. Kuten mainittu, hyppäsimme suoraan päihin.

Oma punajuuri-nauta-annokseni (Grilled Skirt Steak with Summer Beets & Horseradish Cream $29) oli hintansa väärti, muttei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa. Ehkä odotukset olivat vähän liian korkealla? Onnistuin törkkäämään haarukkani myös naapurin purilaiseen (Chargrilled Burger with Roquefort Cheese & Shoestrings $ 17), joita tunnuttiin kannettavan joka toiselle aterijoijalle. Namnam. Ei vaan tämäkään annos päässyt yllättämään.


Paikan jälkiruokalista oli melko tavallinen, mutta herkullisen kuuloinen kuitenkin. Itse poimin valikoimasta kaakkua (Walnut, Chocolate & Amaretto Cake $8), johon oli kuvauksen mukaan onnistuttu upottamaan kaikki henkkarisuokkarilempparit. Jos pääruoat eivät maukkaudestaan huolimatta räjäyttäneet tajuntaa, oli tämä annos suoranainen pettymys. Kakkupala oli mehevä, mutta aivan turhan tuhti ja tunkkainen. Jotain särmää olisin kaivannut, nyt äklö nousi jo parin haarukallisen jälkeen. Aika harvoin jätän jälkkäriä syömättä, mutta nyt niin pääsi käymään. Surku.

Valkoinen oli ranskankermaa.

Kaiken kaikkiaan pilkkupossu on ehdottomasti hintansa väärti. Ei meillä Helsingissä näin edukkaasti... Ravintola on vierailemisen arvoinen jo pelkästään hyväntuulisen hektisine ja kotoisine tunnelmineen (ahtaanpaikankammoisille en sitä kuitenkaan suosittele). Vähän kuitenkin jälkikäteen harmittelin mielikuvissani epärealistisen korkealle hilaamaani rimaa. Paikka kun olisi voinut tälläkin kerralla olla positiivinen yllätys tai iloinen löydös.

Minä siellä kuvia räpsin.

Iloinen löydös sen sijaan oli eräällä kävelyretkellä lounasnälän vienyt Cafe Mogador. Viehättävä marokkolaisravinteli oli kaikin puolin mukava kokemus: sisustus oli lämpimän rauhaisa, palvelu ystävällistä ja sapuska hyvää.


Salaattini (Herb Goat Cheese Salad – mesclun, endive, beets, pear, & walnuts $9) vei sekä kielen että nälän mennessään. Oi auvo! Juusto oli täyteläistä, suolaista ja pehmeää, punajuuret pehmeitä ja makeita. Vein maistiaisen myös naapurin nauttimasta samettisesta kikhrnesopasta: ei tosiaankaan valittamista. Pöytäseuralaisen ruokajuomaksi valitsema marokkolainen tee oli sekin lempeän rauhoittavaa. Näillä eväillä jaksoi sitten taas hyvin mielin tallustaa. Suosittelen lämpimästi!

Ravintolakokemus, jonka olisi voinut jättää väliin

Tämmöisiä tekstejä on inha kirjoittaa. Ei halua olla ilkeä, mutta kun ei pahemmin voi hyvääkään sanoa. Sitä paitsi en soisi muiden tuhlaavan elämästään yli kolmea tuntia odotteluun, säätöön ja keskinkertaiseen sapuskaan...

Viime lauantain piti huipentua mukavaan ravinteliruokailuun vanhojen ystävien kera. Kohteeksi valittiin summan mutikassa vastauusittu Vespa Helsingin keskustassa. Koko seurueella kun oli paikasta hyviä kokemuksia remppaa edeltäneeltä ajalta. Eivät saaneet jatkoa. Ne hyvät kokemukset nimittäin.

Ruokailimme Vespan kellarissa, Trattoriassa. Palvelu oli alusta asti hidasta. Vettä ei tuotu viinin kanssa automaattisesti, vaan sitä piti erikseen pyytää. Ja kun vesipullo viimein tuotiin, saatiin lasit täyttää itse.

Alkupaloissa kesti reilusti yli puoli tuntia. Kaksi seurueesta valitsi antipasto-pöydän, joka oli alkuillasta vielä hyvä. Yhdelle tuotiin etanat, toiselle brucshettat. Edelliset olivat maukkaat, jälkimmäiset kuulemma kuivia.

Pääruokien tulo kesti kolmisen varttia. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita, ettei paikka ole kasvissyöjän unelma -vegevaihtoedot olivat pitsa tai pinaattilasagne (jälkimmäinen yläkerran listalta ja siis Trattorian listan ulkopuolelta). Oma pääruokani, meribassi voi-valkoviinisoosissa, herätti hilpeyttä koko seurueessa. Ulkonäkö kun oli lainattu suoraan huoltoasemalta: kalafileen ja riisiläjän kylkeen oli lykätty parsa- ja kukkakaalin nuput sekä puoliksi leikattu kirsikkatomaatti. Persilja vaan puuttui.
Kala oli niin kuivakkaa, ettei edes lautasen ääriä myöten lainehtinut kastike riittänyt sitä kosteuttamaan. Risotto oli ok, ei kuitenkaan tajuntaa räjäyttävää. Yllättäen juuri kaalikukkaset olivat annoksen parhaat osat... Kympin annoksena ruoka olisi ollut ookoo, yli kahdenkympin sapuskalta olisi voinut odottaa enempi.
Kaksi seurueesta söi carbonaraa, joka oli kuulemma maistuvaa. Kasvissyöjän sapuska, pinaattilasagne, muistutti kovasti einestä.

Tyhjentyneet juomalasit eivät herättäneet tarjoilijoiden huomiota. Asiakkaan tehtävä oli yrittää herättää tarjoilijan huomio saadakseen kuppinsa täytettyä. Meitä "palveli" illan aikana kolme eri tarjoilijaa.

Jälkiruoat tilatessamme ennakoimme mahdollista pitkää odotusta ja pyysimme samalla laskun. Yksi seurueesta tilasi jälkiruoan sijaan kermalikööriä. Kermalikööri tuotiin melkein heti, jälkiruokia saimme (taas) odottaa. Kun puoli tuntia oli kulunut, kysyimme jälkkäreidemme perään (tässä vaiheessa kermaliköörilasi oli tyhjä). Välinpitämättömän oloinen tarjoilija sanoi tiedustelevansa tilannetta keittiöstä. Kun oli kulunut kymmenisen minuuttia, pysäytimme tarjoilijan uudestaan ja sanoimme ottavamme jälkiruokien sijaan mieluummin laskun. Tarjoilija lähti ja palasi parin minuutin kuluttua jälkiruokien kera. Neiti kertoi, että "nämä nyt olivat valmiina ja että talo tarjoaisi". Myönnyimme ja pyysimme laskua kolmatta kertaa. Makeat olivat ok, etenkin tiramisu oli mehevää.

Ei varmaan tule yllätyksenä, ettei laskua kuulunut. Pyysimme sitä neljännen kerran ja odotimme taas. Kohta tarjoilija tuli kynän ja paperin kanssa kysymään, mitä olimme syöneet ja juoneet. Ensimmäinen tarjoilijamme oli kuulemma lähtenyt kotiin sairastamaan.
Jos kokemus olisi ollut tähän asti miellyttävä, ei tilanne olisi ehkä ollut niin tragikoominen, mutta tässä vaiheessa en ihan oikeasti tiennyt, pitäisikö itkeä tai nauraa... Luettelimme sapuskojamme ja sanoimme, että haluaisimme ihan oikeasti jo lähteä. Tästä tarjoilija ilmeisesti hermostui (?) ja ilmoitti pyytävänsä kollegansa paikalle. Muutaman hetken kuluttua toinen tarjoilija saapuikin paikalla huomattavasti asiallisemmin käyttäytyen. Hän kertoi, että talo tarjoaisi ruoat, mutta viineistä hänen pitäisi laskuttaa.
Laskua odottaessamme vieruspöydästä kyseltiin, mikä meillä oli mennyt pieleen. He itse olivat olleet ravintolassa jo kaksi tuntia ja syöneet vasta alkupalat (jotka olivat itse hakeneet antipasto-pöydästä). Kärsivällistä porukkaa, sano...

Lopuksi täytyy vielä kertoa, että viimeisen tunnin aikana vesikannua ei täytetty eikä laseissamme ollut muutakaan juomaa. Viereisiä, tyhjentyneitä pöytiä ei siivottu, eikä tarjoilija käynyt kertaakaan kysymässä ruoan maistuvuutta.

Se, että ravintola tarjosi ruoat, ei lopulta pelastanut mitään. Paha mieli oli jo. Leppoisaksi tarkoitettiin se ilta, mutta toisin kävi. Vapaa-aikaa on rajoitettu määrä, eikä sitä tosiaan haluaisi tuhlata jankkaamiseen ja odotteluun. Ainakaan minä en halua.

Oma koti kultainen!

On se. Matkustaminen on kivaa, mutta niin on kotiinpaluukin. Oma suihku, oma sänky, omat roinat. Niiden keskellä ihmisen on hyvä.

Ja se matka sujui mukavasti myös. Kaikki ne asiat, joita menin etsimään, löytyivät: kuuma aurinko, huojuvat palmut ja elämä ilman kiirettä. Oi autuus! Ruokarakastajallekin Malesialla oli rutkasti tarjottavaaa. Vaikkei maa mikään kulinaristin mekka olekaan, niin maistelijan taivas kuitenkin. Matkaoppaat mainostavat paikkaa kulttuurien sulatusuunina ja sitä se tosiaan onkin. Kun pinta-alaltaan Suomen kokoista valtiota asuttavat niin tamilit, malaijit, kiinalaiset, oseaanian eläjät kuin thaimaalaiset, näkyy se myös väistämättä sapuskakulttuurissakin. Kadut pursuavat erimoisia herkkukojuja ja ravintoloita on pystytetty vieriviereen. Ja paikkojen tarjonta on tasan yhtän heterogeenistä kuin väestörakennekin. Kaiken huipuksi ruoka on naurettavan halpaa (jos ei välttämättä halua aterioida Four Seasonin hotlaravintelissa).



Eurolla saa jo mainiot sapuskat, kahdella mahdottoman ähkyn. Eihän siinä voinut sitten itseään pidätellä ja jatkoinkin ensimmäisen viikon ajan joulusta alkanutta ylensyömistä. (Niin paljon maisteltavaa, niin vähän aikaa. ) Maitohappobakteerien turvin kiskottiin herkkuja katukeittiöistä, minkä ehdittiin. Tilattiin, ja sen jälkeen ihmeteltiin, mitä tuli tilattua. Kunnes..

Reissun puolivälin tienoilla maiskuteltiin menemään kohtalokasta egg massalaa, joka johti ärhäkkään ruokamyrkytykseen ja sitä kautta paikalliseen lasaretiin vapisemaan tiputukseen. Ei kuulkaas kovinkaan paljoa naurattanut. Siinä sitä sitten länkkäri nöyrtyi ennakkoluulottomuuskeulimisen seurauksena. Ja kun olo vihdoin viimein parani, oli taudin mukana kadonnut myös maisteluhalu. Loppureissun ajan mutustettiin sitten Pitsamajan vegelättyjä ja Subin lihattomia sämpylöitä. Vähän saattoi välillä hävettää, mutta vatsan tahtoa oli noudatettava.

(Kuvan paikka ei liity ikäviin tapahtumiin)

Edellisen episodin vuoksi en nyt kamalasti ala paikallisia delikatesseja tässä esittelemään (ällöttää aika paljon vieläkin). Sen sijaan omistan tämän postauksen lentokoneruokailulle (silläkin uhalla, että saan kaikki maailman vihat niskaani aihevalinnan vuoksi).
Olen aina ollut viehättynyt siitä kaikesta askartelusta, mikä ilmassa ateriointiin liittyy. Ne pikkuiset paketit ja pussukat ja se herttainen järjestelmällisyys, mitä pitää noudattaa saadakseen vatsansa täyteen. Siinä on jotain niin kovin nukkekotimaista ja onneliannelimaista, etten voi muuta kuin taantua ja herkistyä kerta toisensa jälkeen. (Ja haluan tässä kohtaa ihan tietoisesti unohtaa kaikki lentopetroolipäästöt ja niiden pikkupakettien jälkeensä jättämät roskavuoret. Saahan sitä hetken olla huolehtimatta?) Koko näpertelystä tulee semmoinen harha, että leikkisi muka teekutsuja niiden pienten posliini(tai muovi-)astioiden äärellä. "Tää kaatis nyt niinko sille teetä." Tekee hyvää vakavalle aikuiselle.

Tämän reissun yhteydessä lensin reissun ensimmäistä kertaa Arabiemiraattien omalla lentoyhtiöllä ja olin varsin vaikuttunut. Palvelu pelasi turistiluokassakin siihen malliin, että pientä suomalaista ihan hirvitti. Emot kantoivat jatkuvasti apetta janoisille ja nälkäisille, lisää sai tietty tilaamalla (jos muka mitenkään jaksoi). Ja se, mikä eniten mieltä lämmitti, oli turistiluokan oma ruokalista. Köyhäkin sai valita kolmesta vaihtoehdosta, mitä pääruokaa mieluiten mahaansa mättäisi. En edes uskaltanut ajatella, mitä siellä rikkaiden puolella tapahtui (niillä oli varmaan oma Michelin-kokki).
Alla nyt siis tarkempaa dokumentaatiota elämyksistä kymppitonnissa.



Ensimmäisellä lennolla valitsin vatsani turvokkeeksi täytettyä kanaa lisukkeineen. Kana oli mehevää ja kastike ihanan kanelisen mausteista. Makeahko punakaalimuhennos täydensi kokonaisuuden. Pisteenä iin päälle tarjottiin herkullista hedelmämoussekakkua, joka vei raikkaudellaan ja samettisuudellaan kielen mennessään. (Olen oikeasti syönyt paaaaljon parempiakin appeita, mutta omassa kategoriassaan tämä satsi vei kyllä ehdottoman ykkössijan.)




Kakkoslento ei ihan yltänyt ykköslennon asettamaan rimaan, mutta Finskin peruspöperöt ylitettiin tälläkin kertaa kevyesti. Pääruoaksi valitsin lammastaginea, joka oli hiukan kuivahko, mutta muuten oikein onnistunut toteutus. Makeaa ja sopivan mausteista. Mureaa ja mielenkiintoista. Alkuruoaksi tarjottu raaka kala jäi varotoimenpiteenä syömättä, mutta jälkiruoka korvasi menetyksen helposti. Tiramisua kaakku ei kyllä muistuttanut, mutta muuten maistuvaa suklaatorttua kylläkin. Paakelsin pohimmaiseksi kerrokseksi oli jätetty kirpakka sitrussiipale, joka tasapainotti mukavasti jälkkärin muuten raskaahkoa olemusta. Nam.

Lopuksi haluan vielä luovuttaa käyttöönne lystikkään ja erittäin koukuttavan ajantappolinkin, olkaapa hyvät.

Kiitos ja anteeksi.