Totaalinen kokkausblokki

Ihan kamalaa. Viimeiset liian monta viikkoa olen ollut kokkaamisen ja bloggaamisen suhteen täysin lukossa, ei vaan lähde luontevasti nyt. Miten tästä olosta pääsee eroon? Mistä tämmöinen edes alkoi. En ala. Apua.

Muuttovinkkejä kokeneemmilta?

Armas kanssaeläjä on suuressa laupeudessaan rakentanut Ketsuppilalle (jo tovin) uutta kotia. Alustana on Wordpress ja harkinnassa on jopa välillä ollut ikkarin domainin haaliminen. Vanhojen tekstien siirtäminen uuteen pohjaan ei tuottane ongelmia, sopiva palikka toimenpidettä varten löytyi jo.

Mutta. Mitenkäs sitten ne linkitykset, joita on nykyisellä urlilla verkkoon levinnyt? Polkkaanko yksinäni, mikäli mielin saada uuden ja kivemman blogin? Kokemuksia? Käytännön vinkkejä?

Kiitän, kumarran (mitä nöyrimmin).

Piristys Pippurimyllystä!

Erinäiset kiireet ja hektisyydet ovat pitäneet pois blogistaniasta. Pitkään aikaan en ole edes vilkaissut ruokalokeja, puhumattakaan omastani. Ja kirjauduttuani tauon jälkeen bloggeriin, löysinkin sitten tämmöisen.


Kiitän ja kumarran Pippurimyllyn suuntaan. Hyvä mieli tuli! Ja tunnustuksen sisältäneen haasteen velvoittamana ryhdyn nyt sitten paljastelijaksi. Ohjeistus itsenstä ilmiantoon on seuraava:

Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

1. En ole koskaan leiponut pullaa. Tähän on oikeastaan kaksi syytä. En ensinnäkään pidä kovinkaan paljoa leipomisesta, kun siinä pitää olla niin tarkka ja mitata asioita. Toiseksi pullat jäisivät syömättä, kun en itse kaikkea jaksa ja kanssaeläjä ei niin kauheasti nisuista välitä.

2. Voisin syödä joka päivä spagettia ja tomaattijauhelihakastiketta ja herneitä ja ketsuppia. Tämä perversio on ollut osa minua lapsuudestani saakka ja himo ko sapuskaan tuntuu vaan kasvavan vuosi vuodelta.

3. Opettelin syömään kalaa vasta kolme vuotta sitten. Siihen asti skippasin, koska kala on ällöttävän limainen eläin (järkeilin, että jos en halua koskea, en myöskään halua tunkea sitä suuhuni). Päätökseeni vaikuttuvat lähinnä sosiaaliset paineet. Maailma on helpompi ilman ruokarajoitteita.

4. Rakastan kaikkea äklömakeaa. Lapsena ostin välillä karkkipäivinä marenkeja karkkien sijaan. Lähestulkoon kaikki sokerinen uppoaa.

5. Tätä parempaa leipää ei ole olemassa. Päälle ainoastaan voita. Ennen, kun kyseisiä rieskoja ei saanut Suomesta, raahasin niitä mukanani ruotsin risteilyiltä.

6. En pitänyt pitkään aikaan pitsasta. Vasta joskun parinkympin paremmalla puolella muutin mieltäni. En itsekään ymmärrä taannoista rajoittuneisuuttani.

7. Syön kaakaon lusikalla (jos en ole yleisellä paikalla). Lusikalla syötynä juoma muuttuu jälkkäriksi. Ja jälkkäriä on aina kiva syödä.

Luulen, että tämä haaste on jo kiertänyt kaikki mahdolliset ruokablogit. Mutta jos löytyy vielä joku, joka ei ole salaisuuksistaan kaikelle kansalle laverrellut, niin kannustan omatoimiseen avautumiseen! Hyvää tekee purkaa sieluaan, kummasti kevenee se.

Suosittelen!

Ravintola Marttaa nimittäin. Kävin eilen paikassa neitsytmatkalla, enkä usko reissun jääneen viimeiseksi.

Martta suosii kotimaisia, laadukkaita raaka-aineita. Melko hyvät lähtökohdat, sano. Pyrkivät myös tekevät mahdollisimman paljon itse, ja esimerkiksi keittiössä syntyneet saaristolaisleivät olisivat varmasti kadonneet saksalaisen aamupalan lailla, mikäli niitä olisi aterioinnin päätteeksi pöytään jäänyt. Niin HYVÄÄ!

Pääruoaksi nautiskelin lämmintä lohisalaattia puolukkamajoneesi kera. Juurespeti, jolla kala makoili, oli ihanan monipuolinen. Väriä ja napakkuutta löytyi, samoin makua. Ainoa pieni miinus rasvan määrästä, joka meni omaan makuuni hiukan liioittelun puolelle.
Oman sapuskani lisäksi onnistuin haarukoimaan naapurin lautaselta vuohenjuusto-juureslasagnea. Ei jäänyt kakkoseksi muuten. Ruoka oli lempeän täydellistä, eikä vihanneksia oltu onneksi jätetty statisteiksi.

Jälkiruoat jaettiin seuralaisen kera puoliksi annoskateuden ehkäisemiseksi. Pöytään kannettiin suklaakakkua tyrni-valkosuklaasoosilla sekä paistettua kotijuustoa mustikan kera. Täytyy sanoa, että jälkimmäinen onnistui koskettelemaan omia makunystyröitäni paremmin, vaikkei suklaakakussakaan mitään vikaa ollut (etenkin se tyrnikastike jätti hypotalamuksen hyrisemään).

Ruoan lisäksi lisäplussa palvelusta. Ystävällinen tarjoilijatar oli erittäin ammattitaitoinen ja ystävällinen ja sopivasti läsnä. Yhdistelmä, joka ei valitettavasti ole tässä kaupungissa itsestäänselvyys...

Yhteenvetona: menkää Marttaan, niin saatte hymyiltävää. Muutkin tuntuvat tykkäävän.

NY(Ö)

Juomaan ja ruokaan liittyy olennaisena osana iltaelo. Jos matkanne käy Isoon Omppuun ja mielitte katsastaa kaupungin keikkatarjontaa suosittelen tätä saittia. Vinkiksi: showtime on varsin venyvä käsite ja esitysajat saman keikan osalta tuntuivat vaihtelevat saittikohtaisesti. Osassa paikoista / illoista tarjoillaan pelkkää juomaa, osassa on mahdollista myös syöpötellä. Tarkempi tieto löytyy useimmiten ainakin tapahtumapaikkojen omilta sivuilta.

Rootsin jammailuilta Highline Ballroomissa

Jos osutte NY:n kesällä, tsekatkaahan myös Central Parkin kesälavan tarjonta. Konsertti ulkosalla, keskellä puistoa illan pimetessä on melkoinen kokemus. Euforian ovia itse ainakin kolkuttelin. Ja huom: puiston kesäkeikoilla voi maksaa ruokaa ja juomaa ainoastaan käteisellä, eikä alueelta voi välillä poistua. Varatkaa siis taaloja taskuihinne, mikäli mielitte jotain mutustaa.

Matisyahu Central Parkin kesälavalla

Mahdolliset etkoiluviinit suosittelen ostettavaksi esimerkiksi aikaisemmin mainitsemani Chelsea Marketin viinikaupasta (ainakin, jos haluaa hyvää viiniä ja hyvää palvelua). Asiantunteva myyjä suositteli allekirjoittaneelle seurueineen sellaisia herkkuja, että melkein jäätiin niitä naattimaan musiikkikimaran sijaan.

Juuei. Tämä ei ollut se herkku. Näissä sattui vaan olemaan söpö etiketti.

Ja kun keikkapaikka purkaa sisuksensa kaupungin kaduille, voivat nälkäisimmät suunnata pitserian kautta pehkuihin. Ja täällä ei normaali ihminen sitten kokonaisia lättyjä ostele, pelkällä slaissilla saa nimittäin kupunsa pullolleen ihan rasvaista ja rapsakkaa kiekkoa.

Pilkullinen sika ja kiva marokkolainen

Pilkullisen sian iltana kävi justiinsa sillain kuin monena muunakin: lounas venyi iltapäivään, eikä nälkä suostunut enää illalla kasvamaan täysiin mittoihinsa. (Syytän vähän hellettä.) Sika oli kuitenkin koettava, joten alkupalat joutuivat suorin tein uhrialttarille -jälkkäriä kun ei normaali ihminen voi skipata.


Sika oli tiistai-iltana täynnä, muttei mahdottoman tukossa. Eikä sitä paitsi jonottelu haittaa, jos sen voi suorittaa kulkemalla pitkin Villagen viehättäviä katuja. Pöytä vapautui melko tarkkaan arvioidusti ja ystävällinen tarjoilija johdatti meidät hälyisän pubiruokalan yläkertaan. Kuten mainittu, hyppäsimme suoraan päihin.

Oma punajuuri-nauta-annokseni (Grilled Skirt Steak with Summer Beets & Horseradish Cream $29) oli hintansa väärti, muttei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa. Ehkä odotukset olivat vähän liian korkealla? Onnistuin törkkäämään haarukkani myös naapurin purilaiseen (Chargrilled Burger with Roquefort Cheese & Shoestrings $ 17), joita tunnuttiin kannettavan joka toiselle aterijoijalle. Namnam. Ei vaan tämäkään annos päässyt yllättämään.


Paikan jälkiruokalista oli melko tavallinen, mutta herkullisen kuuloinen kuitenkin. Itse poimin valikoimasta kaakkua (Walnut, Chocolate & Amaretto Cake $8), johon oli kuvauksen mukaan onnistuttu upottamaan kaikki henkkarisuokkarilempparit. Jos pääruoat eivät maukkaudestaan huolimatta räjäyttäneet tajuntaa, oli tämä annos suoranainen pettymys. Kakkupala oli mehevä, mutta aivan turhan tuhti ja tunkkainen. Jotain särmää olisin kaivannut, nyt äklö nousi jo parin haarukallisen jälkeen. Aika harvoin jätän jälkkäriä syömättä, mutta nyt niin pääsi käymään. Surku.

Valkoinen oli ranskankermaa.

Kaiken kaikkiaan pilkkupossu on ehdottomasti hintansa väärti. Ei meillä Helsingissä näin edukkaasti... Ravintola on vierailemisen arvoinen jo pelkästään hyväntuulisen hektisine ja kotoisine tunnelmineen (ahtaanpaikankammoisille en sitä kuitenkaan suosittele). Vähän kuitenkin jälkikäteen harmittelin mielikuvissani epärealistisen korkealle hilaamaani rimaa. Paikka kun olisi voinut tälläkin kerralla olla positiivinen yllätys tai iloinen löydös.

Minä siellä kuvia räpsin.

Iloinen löydös sen sijaan oli eräällä kävelyretkellä lounasnälän vienyt Cafe Mogador. Viehättävä marokkolaisravinteli oli kaikin puolin mukava kokemus: sisustus oli lämpimän rauhaisa, palvelu ystävällistä ja sapuska hyvää.


Salaattini (Herb Goat Cheese Salad – mesclun, endive, beets, pear, & walnuts $9) vei sekä kielen että nälän mennessään. Oi auvo! Juusto oli täyteläistä, suolaista ja pehmeää, punajuuret pehmeitä ja makeita. Vein maistiaisen myös naapurin nauttimasta samettisesta kikhrnesopasta: ei tosiaankaan valittamista. Pöytäseuralaisen ruokajuomaksi valitsema marokkolainen tee oli sekin lempeän rauhoittavaa. Näillä eväillä jaksoi sitten taas hyvin mielin tallustaa. Suosittelen lämpimästi!

Elossa (vähän). Ja New York on jepajepa.

Juu. Pääsi blogitauko sitten vähän venähtämään (hups). Kootut selitykset: ensin olin lomalla, sitten oli niin hyvä sää, etten halunnut olla kotona tietokoneen äärellä, sitten oli vähän kiirettä töissä ja viimeiseksi laiskotti ihan kamalan paljon. Ni et tsorba.

Mutta täällä ollaan taas. Ja omat kuvatiedostot suorastaan pullistelevat postaamattomia sapuskoja. Aloittakaamme suman purkaminen New Yorkista, jossa viihdyin viikon verran heinäkuun alussa. Ensinnäkin: ihana kaupunki. Kesäinen oli toinen vierailu, muttei varmasti viimeinen. Toisekseen: illallispostauksia ei ole kamalasti luvassa, kun kävi sillain, jotta lounas venähti muun ohjelman takia niin monena päivänä niin myöhään, ettei sapuskaa sitten enää myöhänä aikana kaivannut (söin kyllä muuten oikein ahkerasti koko viikon). Tämä teksti olkoon nyt omistettu sokeriherkuille.

Jos menette New Yorkiin, käykää Brooklynin jädetehtaalla. Kävelkää Manhattanilta B.Bridgen yli, ottakaa matkalla kuvia, ihailkaa tornitalojen taivasta vasten piirtyvää ja lepuuttakaa lopulta jalkojanne laiturilla sillan kupeessa, ja antakaa samalla samettisen jäätelön sulaa suuhunne.




Jäätelöä kannattaa nauttia muutenkin, koska siitä tulee hyvälle mielelle. Alla kuvattu yksilö löytyi Central Parkin laidalta ja maistui ihan justiinsa yhtä esanssilta kuin näyttikin. Ei sillä väliä, Amerikan kuuluukin olla vähän keinotekoinen. (Huomaattehan myös mieltsin ihkun kynsilakan! Siinä maassa on pakko mennä manikyyriin.)


Kun sokerihumala aloittaa iloisen nousunsa, jatkakaa lystiä ja suunnatkaa Chelsea Marketiin (parempi överit kuin vajarit). Häpeäksi täytyy tunnustaa, että itse nautiskelin herkkutaivaassa ainoastaan silmänruokaa. Olisiko ollut helle, joka makeanhimoa laimensi...? Alla olevat kuvat CM:n taivaallisista leipomoista, joissa olisi saanut verisuonensa sekunneissa paukkumaan. Nam!







Lopuksi haluan vielä todeta, ettei islantilaisissa karkeissa ole mitään järkeä. Jos lennätte New Yorkiin via Reykjavikin, niin niitä paikallisia patukoita ei välttikseen tarvitse maistella. Paitsi jos nyt sattuu olemaan niin masokisti, että haluaa suuhunsa samanaikaisesti marsipaania, lakritsia ja suklaata.

Liila oli se pahin.

Ensi kerralla luvassa pilkullinen sika sekä mukava marokkolainen. Siihen asti: näkemiin.

Vapaapäivä paras päivä (ja mitä enempi, sitä parempi)

Kyllä:
- herkullinen ruoka
- paras seura (voi olla myös oma)
- hymy (ei se lehti)
- valoisa yö
- yhdeksän kukkaa tyynyn alla
- kesän äänet (maun mukaan koivunlehtien havinaa tai vaikkapa skata kaiuttimista)
- lempeä sauna

Ei
- pahat einekset
- riitely
- ylihumala
- itkuraivarit
- hukkuminen
- saunan muuttuminen kokoksi

Turvallista ja leppoisaa juhannusta Ketsuppilasta! Palataan kokkailuun ensi viikolla!

Salaattiasiaa ja salaatti

Kesäkuun (vai olikohan se toukokuun?) Oliviassa oli artikkeli salaateista. Jutussa kerrottiin Suomen salaattikulttuurin olevan vielä vähän vajavainen, ja opastettiin lukijaa ison maailman salaatintekotermistöön. Siinä neuvottiin myös, että salaattia tehdessä kannattaisi nähdä sama vaiva kuin muussakin kokkailussa: marinoi, paahda, paista ja kokeile. Sydämessä kävi pienoinen pisto, olen nimittäin laiska tämmöisissä salaattiasioissa. Pysyn surulllinen tiukasti laatikossa sekoitan salladini aina pelkistä lempiaineksista (niillä ei vaan voi mennä päin pieleen). En muista koskaan marinoineeni mitään salaattiainesosia, osan olen tosi ostanut suoraan marinoituna, kuten aurinkokuivatut tomaatit esimerkiksi. Ajalla ja vaivalla tehty salaatti tuntuu niin vieraalta ajatukselta, että se melkein pelottaa. En oikein tiedä, mistä aloittaisin ja miten etenisin. Salaattihämmennyksen vallassa on ihminen. Haluaisin kovasti tietää, olenko normaali. Siis tekevätkö muut maailman ihmiset salaattinsa enemmän huolella ja jos, niin millä tavoin? Ja onko salaattia tehdessä mikään kiellettyä? Tarvitsen tietoa, jotta voin tuntea oloni taas hyväksi.

Laiskan (paahtamaton ja marinoimaton, mutta hirmu maukas) salaatti

2 rk eri salaatteja
pari avokadoa
iso punasipuli
100 g mozzarellaa
1 prk silputtuja aurinkokuivattuja tomaatteja
1 pieni kesäkurpitsa
mustapippuria
liraus sitruunamehua

Pilko ja sekoita. Syö paljon.

Aamarihaaste

Peruspöperön Virpi heitti jokin aikaa sitten Ketsuppilaan aamupalahaasteen. Pakkohan siihen oli tarttua, vaikka en perussaamattomana (nojoo, todenmukaisempi sana lienee kiireinen) ihmisenä kovin sähäkkä ollutkaan. Parempi kuitenkin myöhään, eikö...?

Haasteen speksit ovat seuraavat:

• kerro tyypillisestä aamupalastasi

• lisää vähintään kolme aamuihisi liittyvää kuvaa

• voit myös kertoa esimerkiksi mieleenpainuvimman aamiaisesi ikinä, mitä et ainakaan halua löytää aamupalapöydästäsi jne...

• haasta kolme ihmistä kertomaan heidän aamuistaan

En ole tippaakaan aamuihminen. Tai ainakin arkiaamut ovat mielestäni suoraan sanottuna perseestä (etenkin pimeinä vuodenaikoina = melkein vuoden ympäri). Koska heräämisen jälkeinen aika on allekirjoittaneelle pelkkää selviytymistä sekunnista seuraavaan, en millään pysty kokoamaan itseäni aamupalakokkailuun. Syönkin aamupalani tyypillisesti vasta töissä saatuani silmäni edes vähän auki. Samalla, kun kauhon apetta napaan, puran meililaatikon ja yritän organisoida päivän hommat päässäni (arkisin kuuluu tehdä montaa asiaa samaa aikaa, muuten ei oo ansainnut viikonloppuja).

Aamupalani on (melkein) aina jotain lusikoitava ja helposti nieltävää. En yksinkertaisesti jaksa / viitsi syödä mitään liian pureskeltavaa, koska kapasiteettini ei sellaiseen monimutkaisuuteen aamuisin veny. Lusikoitava sapuska vaihtelee kausittain, arkisin se on kuitenkin useimmiten kaurapuuroa tai rahka-ananassotkua. Kyytipoikana toimii iso lasi vettä ja kuppi tummapaahtoista, mustaa kahvia.


Viikonloppuisin elämä on aamusta iltaan miljoona kertaa ma-pe-akselia helpompaa. On aivan järjettömän ihanaa antaa pään ja kropan herätä omaan tahtiinsa ja loikoa sängyssä laiskana pitkälle aamupäivään. Aamupalatraditioni viikonloppuaamujen osalta onkin sovitettu edellämainittuun.


Syömme viikonloppuisin aamupalan kanssaeläjän kera useimmiten sängyssä. Herkut kasataan yöpöydille ja nautiskellaan Hesarin sivujen kahistessa. Se, joka on pirteämpi (tai parempi ihminen muuten vaan) nousee laakaamaan tarjottimenpäälliset.

Myös viikonloppuaamarit vaihtelevat kausittain: on mannapuuro-mehukeittokausia, muro-mansikkahillokausia, paahtoleipäkausia ja hedelmäsalaattikausia. Välillä surautellaan smoothieta, toisinaan paistetaan munia papujen kera. Tällä hetkellä itselläni on menossa mysli-maustamaton jugu -kausi, kuvausaamuna sekoitin herkun sekaan myös kourallisen auringonkukansiemeniä.

Aamupalan kanssa on saatava hyvää kaffetta. Kahden hengen kuumat kupilliset syntyvät näppärästi pressopannun avulla (jos poroja eksyy vähän sekaan, tulee kahvista vaan parempaa). Viikonloppuisin kahvi kaadetaan erityisiin viikonloppumukeihin (kuvassa), joihin emme arkisin kajoa. Pikkujuttu, joka lisää viikonloppuaamujen erityisyyden tunnetta.

(Tässon siis kahden ihmisen eväkset, ihan näin isoon en yksinäni pysty.)

Siinäpä se omalta osaltani. Postausta kirjoittaessani aloin pohtia, voiko muroja (siis maissihiutaleita) tehdä itse? Onko joku koklannut ja jos, niin miten (ja miten meni)?

Aamupala-asioista avautumaan haastan Korianterin Liinan, Nellen Siskojen köökistä sekä Uneliaan Annan. Kiitos ja anteeksi.

Oma koti kultainen!

On se. Matkustaminen on kivaa, mutta niin on kotiinpaluukin. Oma suihku, oma sänky, omat roinat. Niiden keskellä ihmisen on hyvä.

Ja se matka sujui mukavasti myös. Kaikki ne asiat, joita menin etsimään, löytyivät: kuuma aurinko, huojuvat palmut ja elämä ilman kiirettä. Oi autuus! Ruokarakastajallekin Malesialla oli rutkasti tarjottavaaa. Vaikkei maa mikään kulinaristin mekka olekaan, niin maistelijan taivas kuitenkin. Matkaoppaat mainostavat paikkaa kulttuurien sulatusuunina ja sitä se tosiaan onkin. Kun pinta-alaltaan Suomen kokoista valtiota asuttavat niin tamilit, malaijit, kiinalaiset, oseaanian eläjät kuin thaimaalaiset, näkyy se myös väistämättä sapuskakulttuurissakin. Kadut pursuavat erimoisia herkkukojuja ja ravintoloita on pystytetty vieriviereen. Ja paikkojen tarjonta on tasan yhtän heterogeenistä kuin väestörakennekin. Kaiken huipuksi ruoka on naurettavan halpaa (jos ei välttämättä halua aterioida Four Seasonin hotlaravintelissa).



Eurolla saa jo mainiot sapuskat, kahdella mahdottoman ähkyn. Eihän siinä voinut sitten itseään pidätellä ja jatkoinkin ensimmäisen viikon ajan joulusta alkanutta ylensyömistä. (Niin paljon maisteltavaa, niin vähän aikaa. ) Maitohappobakteerien turvin kiskottiin herkkuja katukeittiöistä, minkä ehdittiin. Tilattiin, ja sen jälkeen ihmeteltiin, mitä tuli tilattua. Kunnes..

Reissun puolivälin tienoilla maiskuteltiin menemään kohtalokasta egg massalaa, joka johti ärhäkkään ruokamyrkytykseen ja sitä kautta paikalliseen lasaretiin vapisemaan tiputukseen. Ei kuulkaas kovinkaan paljoa naurattanut. Siinä sitä sitten länkkäri nöyrtyi ennakkoluulottomuuskeulimisen seurauksena. Ja kun olo vihdoin viimein parani, oli taudin mukana kadonnut myös maisteluhalu. Loppureissun ajan mutustettiin sitten Pitsamajan vegelättyjä ja Subin lihattomia sämpylöitä. Vähän saattoi välillä hävettää, mutta vatsan tahtoa oli noudatettava.

(Kuvan paikka ei liity ikäviin tapahtumiin)

Edellisen episodin vuoksi en nyt kamalasti ala paikallisia delikatesseja tässä esittelemään (ällöttää aika paljon vieläkin). Sen sijaan omistan tämän postauksen lentokoneruokailulle (silläkin uhalla, että saan kaikki maailman vihat niskaani aihevalinnan vuoksi).
Olen aina ollut viehättynyt siitä kaikesta askartelusta, mikä ilmassa ateriointiin liittyy. Ne pikkuiset paketit ja pussukat ja se herttainen järjestelmällisyys, mitä pitää noudattaa saadakseen vatsansa täyteen. Siinä on jotain niin kovin nukkekotimaista ja onneliannelimaista, etten voi muuta kuin taantua ja herkistyä kerta toisensa jälkeen. (Ja haluan tässä kohtaa ihan tietoisesti unohtaa kaikki lentopetroolipäästöt ja niiden pikkupakettien jälkeensä jättämät roskavuoret. Saahan sitä hetken olla huolehtimatta?) Koko näpertelystä tulee semmoinen harha, että leikkisi muka teekutsuja niiden pienten posliini(tai muovi-)astioiden äärellä. "Tää kaatis nyt niinko sille teetä." Tekee hyvää vakavalle aikuiselle.

Tämän reissun yhteydessä lensin reissun ensimmäistä kertaa Arabiemiraattien omalla lentoyhtiöllä ja olin varsin vaikuttunut. Palvelu pelasi turistiluokassakin siihen malliin, että pientä suomalaista ihan hirvitti. Emot kantoivat jatkuvasti apetta janoisille ja nälkäisille, lisää sai tietty tilaamalla (jos muka mitenkään jaksoi). Ja se, mikä eniten mieltä lämmitti, oli turistiluokan oma ruokalista. Köyhäkin sai valita kolmesta vaihtoehdosta, mitä pääruokaa mieluiten mahaansa mättäisi. En edes uskaltanut ajatella, mitä siellä rikkaiden puolella tapahtui (niillä oli varmaan oma Michelin-kokki).
Alla nyt siis tarkempaa dokumentaatiota elämyksistä kymppitonnissa.



Ensimmäisellä lennolla valitsin vatsani turvokkeeksi täytettyä kanaa lisukkeineen. Kana oli mehevää ja kastike ihanan kanelisen mausteista. Makeahko punakaalimuhennos täydensi kokonaisuuden. Pisteenä iin päälle tarjottiin herkullista hedelmämoussekakkua, joka vei raikkaudellaan ja samettisuudellaan kielen mennessään. (Olen oikeasti syönyt paaaaljon parempiakin appeita, mutta omassa kategoriassaan tämä satsi vei kyllä ehdottoman ykkössijan.)




Kakkoslento ei ihan yltänyt ykköslennon asettamaan rimaan, mutta Finskin peruspöperöt ylitettiin tälläkin kertaa kevyesti. Pääruoaksi valitsin lammastaginea, joka oli hiukan kuivahko, mutta muuten oikein onnistunut toteutus. Makeaa ja sopivan mausteista. Mureaa ja mielenkiintoista. Alkuruoaksi tarjottu raaka kala jäi varotoimenpiteenä syömättä, mutta jälkiruoka korvasi menetyksen helposti. Tiramisua kaakku ei kyllä muistuttanut, mutta muuten maistuvaa suklaatorttua kylläkin. Paakelsin pohimmaiseksi kerrokseksi oli jätetty kirpakka sitrussiipale, joka tasapainotti mukavasti jälkkärin muuten raskaahkoa olemusta. Nam.

Lopuksi haluan vielä luovuttaa käyttöönne lystikkään ja erittäin koukuttavan ajantappolinkin, olkaapa hyvät.

Kiitos ja anteeksi.

Ketsuppila tiedottaa

Se on kuulkaas semmoinen juttu, että söin taas liikaa. Mahaan sattuu vieläkin eilinen (mutta jostain kumman syystä tekee silti mieli raahautua uudestaan mamman höyryävien herkkupatojen ääreen). Ja tiedättekö, mitä muuta? Noh. Tätä joulumahaa lähdetään aikaisin aamulla sulattelemaan Malesian rannoille (ei muuten harmita yhtään). Siispä Ketsuppilakin hiljenee likimain kolmeksi viikoksi. Tauon jälkeen on luvassa paitsi Malesian makuelämyksiä, myös joulukiireiden takia postaamatta jääneitä yritelmiä (mm. 2 in 1 -kakku, suolaisia napoja sekä sitruunalla kuorrutettua lintua kikhernesalaatin kera).

Kiitoksia siis kuluneesta vuodesta, armaat lukijat. Ja tervetuloa ensi vuonna uudestaan. Tai oikeastaan: Terima kasih & selamat tingal (kemana pergi bas ini...?)!

Korruptiolahja on iloinen asia

Viime kuussa koin melkoisen (iloisen) yllätyksen, kun sähköpostilaatikkooni oli kolahtanut viesti mausteverkkokauppa Poppamiehestä. Ilmoittivat lähettävänsä mielellään kannustus(korruptio)paketin bloggailukokkailun innoittajaksi, jos vaan panen kotiosoitteeni paluupostiin. Ja enhän minä moisiin ehdotelmiin eitä intä. Vastasin viestiin, jotta kiitosvaankovasti ja jäin uteliaisuudella odottamaan kustin polkemia.


Odotus palkittiin pikaisesti, kun jo muutaman päivän kuluttua sain Itellalta rakkauskirjeen. Pinkaisin siltä seisomalta postiin hakemaan lahjuksiani. Pieni ja painava paketti sisälsi kiitettävät määrät mausteaarteita: mainioita Nomun mausteseoksia, makuina savuinen peri-peri ja raikas oriental, ylellisen kuuloista viikuna-valkoviinisinappia, savuista cayenne-ketsuppia sekä purkillisen puljun omaa vampyyrisuolaa.


Peri-peri-Nomua ehdin jo sujauttaan kanan kylkeen, jonka taas sujautin tortillataskuun. Herkkua oli (en kuitenkaan aikaansaannosta polkkaa, kun en muistanut kuvata, enkä myöskään kirjoittaa ylös, mitä kaikkea lättyihin loppujen lopuksi tuli sujautettua). Kanssaeläjäkin ehti jo ylistää näiden kauniisiin purnukkoihin piilotettujen mausteseosten helppoautta ja monikäyttöisyyttä. Aika vaikea mennä näillä päin pieltä.
Viikunasenappia olen jo kaavaillut käyttäväni tiettyyn kalkkuna-ateriaan, kunhan vain saisin suunnitelman kiireiltäni toteutettua. Savukepsuppia taasen ehdin jo erääseen vuokaruokaan sujauttaa, siitä lisää huomenissa...
Vielä täytyisi keksiä käyttöä vampyyrisuolalle. Mitään lohkopottuja mielikuvituksellisempaa ei ole päähäni vielä juolahtanut, joten ideoita otetaan inspiraatiota odotellessa vastaan.


Niin, jotta kiitosniiaus sinne Poppamiekkosen suuntaan. Näistä lahjuksista on iloa toviksi! :)

Ensinnäkin haluan kiittää Maria

Kurpitsanmoskan Maria siis. Sain nimittäin kukkasen, jonka saaminen tuntuu yhtä hyvältä, kuin onnistunut täytekakku (jälkimmäisestä lisempää myöhemmin). Nöyrin kiitos. Sait, Mari, tämän polkkaajan naaman vääntymään hymyyn puoleksi päiväksi.
(Ja tähän perään pitää vielä todeta, että jos ette ole vielä Kurpitsamoskaan tutustuneet, niin sinne heti, hopihopi! Sivukaupalla herkukkaita kasvisreseptilöitä niin arkeen kuin juhlaankin.)


Koska I love your blog -tunnustus tuntui niin kovin mukavalta, levitän nyt sitten iloa itsekin.
Luen vähintään miljardeja (siis ihan vähintään) ruokablogeja enempi tai vähempi säännöllisesti. Jotkin pysyvät suosikkeina vuodenajoista, kuun kierroista ja nousuvesistä huolimatta, toiset vaipuvat aina välillä (syystä tai toisesta) hetkeksi unholaan löytyäkseen jonkin ajan kuluttua uudestaan. Alla nyt siis lista kokkilokeista, jotka tällä hetkellä ovat keskimääräistä enempi seurannassa.

Monkeyfood
Blogi, joka suuresti innoitti aloittamaan omani. Vallaton ja energinen.

Peppermint
Ihanan oivaltavia ja terveellisiä herkkusia. Vastaus mitätänäänsyötäisiin-kysymyksiin.

Polkkapossu
Holtiton. Riemukas. Kyllä.

Bella Vanilla
Taivaallisia ruokia. Syötävän kauniita kuvia. Tunnelmaltaan Strömsö (ja pelkästään hyvässä).

Sillä sipuli
Monipuolinen ja selkeä. Tekee lukijalle nälän. (Nam.)

Pastanjauhantaa
Kotimaisten ruokablogien äiti ja isä. Peruskivi. Muna ja kana samaan aikaan. Tietänette, mitä tarkoitan.

Kinuskikissa
Tämän lokin avulla tumpelokin oppii leipomaan. Tiedän kokemuksesta. ;)

Ei vaan lakkaa hämmentämästä...

Niin. Mitäs tuohon nyt lisäisi.

Ruokaa naamassa

Facebookiin avautui taannoin (tietääkseni) ensimmäinen suomenkielinen reseptiryhmä. Tarkoituksena on lisäillä ryhmän sivuille kuvia, joiden alle, kuvatekstin paikalle saa helposti kirjoitettua myös reseptin. Eräänlainen kollektiivinen blogintapainen siis.
Kaiken kaikkiaan hauska idea, joka on kerännyt jo ihan kiitettävän määrän innokkaita osallistujia. Itse keksin sapuskaohjeiden joukosta jo muutamia kokeiltavia herkkusia... Nam.
Suosittelen tutustumaan!

Etelä-afrikkalaista Sörnäisistä!

Totta se on. Ensimmäinen (?) afrikkalainen ravinteli on vihdoin rantautunut Suomeen, Helsingin Sörnäisiin. Sapuska on hiukan tarkennettuna etelä-afrikkalaista, ja paikkaa kokeilleen ystävän mukaan oikein hyvää ja edukasta.

Itse ajattelin mennä maistelemaan uutukaisen antimia (toivottavasti) tämän viikon aikana. Raportoin sitten, kun saan suunnitelmani toteutettua!

Tässä vielä linkki ravitsemusliikkeen kotisivuille, olkaapa hyvät.

Voi seitan.

Törmäsin tänä kesänä ensimmäistä kertaa sellaiseen ihmeeseen kuin seitan. Maistui loistavalta Veganissimon mausteilla festarikojusta napattuna.

Näitä vehnägluteiinipompuloita voi valmistaa itse, mutta entäs jos ihminen on laiska ja haluaa päästä vähemmällä? Osaako joku siis neuvoa saako kyseistä muonaa jostain valmiina ja jopa valmiiksi maustettuna? Vinkeistänne olisin kovin kiitollinen!

Jäätä, jäätä, vauva.

Rakastan mehujäitä. Suhteemme on jossain määrin pakon sanelema, sillä vatsani ei jostain syystä kestä normijätskiä (syön sitä kyllä välillä silti, kun hinku voittaa järjen). Mutta pakkoa tai ei, olemme aikojen saatossa kasvaneet tiiviisti yhteen.

Meillä (siis lapsuudenkodissani) on tehty mehujäitä itse niin kauan kun muistan. Useimmiten ne syntyivät isän tekemistä mehuista mehujäämuotteihin. Lisäksi teimme usein banaanijäitä: banaani halkaistaan kahtia ja kummankin puolikkaan päähän tökätään tikku, tämän jälkeen puolikkaat kääritään kelmuun ja tyrkätään pakastimeen. Herkkua!

Myöhemmällä iällä (kauppojen valikoimien laajennuttua) olen survonut (lapsuudenkodista mukaan tarttuneisiin) mehujäämuotteihin milloin mitäkin. Erityisen hyvin mieleeni on näistä kokeiluista jäänyt ihan pelkästä mangotuoremehusta pakastetut versiot. Toimi! Samaan syssyyn voisi toki tyrkätä vaikkapa pikkuriikkisiä hedelmäpaloja, esim. sharonia tai vaikkapa mintunlehtiä.

Mehujäämuottini olivat edellisen muuton yhteydessä unohtuneet jonnekin yläkaapin perukoille. Muotit muistuivat kuitenkin mieleeni lukiessani taannoin Jokapäiväisenleivän postausta ja päätinkin kaivaa mokomat takaisin päivänvaloon. Näillä eväillä tuskin varsinaiseen kisaan osallistun, mutta lämmittelykierroksena puikot toimivat verrakkaasti. Seuraavaan satsiin yritän sitten keksiä jonkinmoista jujua!

Jäiset smoothiet

1 banaani paloina
lohko vesimelonia paloina
luraus maustamatonta jugurttia
(sokeria / hunajaa)

Aja aineet tasaiseksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Makeuta tarvittaessa ja kaada seos mehujäämuotteihin. Pane muotit pakastimeen ja käy vartin välein tarkistamassa, josko ne jo sittenkin olisivat jäätyneet.


(Tasapuolisuuden nimissä koirakin sai oman osuutensa. Kelpasivat kyllä ihmisellekin.)

Edit: Syödessä kuunneltavaa täällä.

Herkkuaaria

Ennen oli lumisemmat talvet ja lämpimämmät kesät. Ennen oli yhteisöllisyyttä ja huolehtimista ja suloisempia koiranpentuja ja enemmän käpylehmiä. Ennen oli jäätelöannoksia.

Lapsena kesän (sateisenkin) kruunasi pikkukaupungin pikkukahvilasta ostettu jäätelöannos. Omani oli useimmiten Mansikkapingviini: jalalliseen lasimaljaan kasatut vanilja- ja mansikkajäätelöpallot, mansikkahillo, kermavaahto ja nonparellit. Nam. Komeus oli koristelut pingviinimuovilätkällä sekä paperivarjolla. Hauskinta oli kauhaista vaniljajäätelöä ja kermistä samaan lusikalliseen. Suuhun sujautettuna lusikassa yhteinäiseltä näyttänyt kama yllätti kitalaen: kermavaahto tuntui melkein lämpimältä jäätelön kylmyyden ohella.

Jossain vaiheessa lopputeini-ikää jäätelöannoksia ei enää ajatellut tai kaivannut. Unohtuivat vuosiksi. Kunnes tässä eräänä päivänä alkoi sattumalta muistelo, jonka seuraukset olivat suorastaan väistämättömät: vuosien vajaus olisi korvattava!

Kun mikään ei riitä (Levottomat annokset)

paria eri jädeä palloiksi pyöriteltyinä
valmiskermavaahtoa (tätä ällömakeaa kamaa tuskin voi muuhun käyttää?)
paria eri jälkkärikastiketta (meillä laku ja suklaa)
nonparelleja (niitä saa nykyään eri muotoisina, hurraa kehitys)
cocktail-kirsikoita (pahoja? kyllä. mutta kuuluvat asiaan)

Lado herkut maljaan ja lusikoi suuhusi, kunnes totaalinen ähky yllättää (itse en pystyin syömään seuraavan kerran seuraavana päivänä kahden aikaan).