Lakkabellini uuden vuoden kunniaksi

Uuden vuoden juhlistaminen aloitettiin allekirjoittaneen huushollissa take away -sushilla sekä lakkabellineillä. Ei huono tapa haudata vanhentuneita kahtatoista kuukautta, vaikö?

Juhlinta jatkuu tästä etiäpäin ystävien seurassa ja muun muassa kattoterassilta käsin rakettien pauketta ihaillen. Kun humu hiukan laantuu, hyppään lentokoneeseen, ja liitelen palmujen alle. Palatkaamme asiaan tammikuun puolivälin tienoilla, jolloin kerron sitten Koh Lantan kuulumiset. Jepajee.

Hauskaa ja onnekasta ja ihanaa ja herkullista uutta vuotta kaikille!

Lakkabellini

kuivaa skumppaa (en raaskinut shampanjaa, käytin cavaa)

sulaneita ja mössööntyneitä pakastelakkoja

sokeria maun mukaan

Makeuta lakkasose maun mukaan. Kaada sose skumppalasien pohjalle ja täytä lasit kuohuvalla. Nauti hyvässä seurassa.

Joulutorttu, joka on sekä suolainen että makea

Sain lauman ystäviä kylään joitakin viikkoja sitten, (teko) syy juhlinnalle oli joulun lähestyminen. Ihmiset saivat glögiä ja piparia ja joulutorttua -niinkuin asiaan kuuluu. Koska luumu vähän jo kyllästytti, tongin aivokopastani uusia ajatuksia. Pähkäilyriihen lopputulemana oli samaan aikaan suolainen ja makea torttu, joka onnistui yllättämään iloisesti, ja katoamaan ennätysvauhdilla vatsaan. Namnamnam! Kokeilkaa, ennakkoluuloisimmat myös.

Suolaiset mutta makeat joulutortut

torttutaikinaa
paistonkestävää omppumarmeladia
sinihomejuustoa
munaa voiteluun

Teen, kuten luumutortut, mutta täytä ompulla ja kruunaa juustolla. Pistele poskeen ja anna navan paukkua.

Ja sitten ihan vaan semmoinen huomio, että miten ihmeessä joku voi muka osata koristella pipareita sillai nätisti ja onnistuneesti? Kokeiltiin kanssaeläjän kera ja kädet tärisi niin, ettei montakaan suoraa viivaa saatu aikaiseksi. Sitä paitsi tuli muutenkin vähän rumia (vaikkakin sympaattisia, ja vähän olen ylpeä kuitenkin, kun sastiin suoritettua).

Villisika-fenkolisalamimunakas

Hakaniemen halliin mennessään ihminen muuttuu villiksi. Pois alta rahavarojen ja vatsalaukun tilavuuden rajallisuus, nyt ostan ja syön! Poikkeusta ei tarvita sääntöä vahvistamaan. Näin myös eräänä lauantaina, jolloin perjantain juhlariento hieman painoi ja nälkä oli jokseenkin holtiton. Mukaan tarttui monenmoista vadelmaviinietikasta aurinkokuivattuihin tomaatteihin, pääosaan kuitenkin pääsi eksoottisuudellaan huomioni herättänyt villisika-fenkolisalami. Jos ei ole koskaan kokeillut, niin onhan jo aika. Tein munakkaan.

Jälkihuomautuksena haluan sanoa, että fenkoli tosiaan maistui. Vahvasti. Oikein hyvä, mutta pieni pala kerrallaan riittää, vakuutan.

Villisika-fenkolisalamimunakas

sopiva pala villisika-fenkolisalamia
8 luomumunaa
punasipuli
tilkka vettä
pippuria
(suolaa)
liraus sitruunamehua
maun mukaan tuoretta rosmariinia
Viipaloi salami, kuori ja lohko punasipuli ohuehkoiksi osiksi. Pane pannu kuumenemaan keskilämpöiseksi. Riko munat kulhoon, lorauta vettä ja sitruunamehua sekaan. Mausta pippurilla, rosmariinilla ja halutessasi myös suolalla (se salamikin on aika suolaista), sekoita hyvin. Heitä siat pannulle ja anna rasvan hiukan sulaa, lisää sipulilohkot ja pyörittele kaikkea, kunnes sipuli on jokseenkin kuullottunut. Kaada päälle munaseos ja hyydytä keskilämmöllä. Tarjoa esimerkiksi seuraavan salaatin kera.

Ihana oheissalaatti

erilaisia salaatteja (ainakin rucolaa) revittyinä
muutama varsi kevätsipulia silputtuna
kourallinen aurinkuivattua tomaattia pienittynä
reilusti vadelmaviinietikkaa
Sekoita kaikki keskenään. Älä säästele etikkakaatokättä, sillä etikka on yksi maailman parhaista keksinnöistä.

Melkein Sophia Lorenin pasta

Sain kivoilta ihmistiltä lahjaksi Sophia Lorenin Makuja ja muistoja -keittokirjan. Olen ihan kamalan huono lunttaamaan reseptejä kirjojen sivuilta, kokkaustyylini on ennemminkin anarkistinen. Kirjoja käydän lähinnä ideakeitaina ja nälänherättäjinä. Tällä kertaa kuitenkin poikkesin pirrastani ja otin lahjaopuksen kauniiseen käteen. Vaan eihän se sitten helppoa ollut. Italian löytäminen Alepan hyllyiltä nimittäin. Anjovista ei yllättäen löytänyt mistään, enkä myöskään osannut keksiä, millä olisin sen korvata. Ostin sitten sardelleja ja ne oli pahoja. Sileälehtistä persiljaa ei myöskään ollut (saako sitä muka jostain?), joten käytin normipyllyheinää. Eikä sekään nyt tietty läheskään samalta maistu. Lisäksi jääkaapistani puuttui suolaton voi, joten käytin pelkkää oliiviöljyä. Viimeinen tuskin makua pilasi, mutta sardellit olivat niin masentavia, että alkoi se pennekin lopulta ärsyttää: kuka onkaan mennyt keksimään niin epäkäytännöllisenmuotoisen pastan? Ei mahdu suuhun poikittain ja on muutoinkin sellainen haarukasta karkaava.

Myöhemmin huomasin, että anjoviksella Loren itseasiassa tarkoittikin sardellia. En ymmärrä vieläkään, olisihan tämän kai hyvää pitänyt olla...?

Ja niille kivoille ihmisille, joilta kirjan sain, tiedoksi: meinaan kokata opuksen sivuilta vielä jotain hyvääkin. Houkuttelevankuuloisia reseptejä siellä Sophia on ainakin kirjoittanut. Nam.

Lorenin Penne alla Puttanesca

suolaa
450 g penneä
4 anjovisfilettä valutettuna
2 valkosipulinkynttä
2 rkl oliiviöljyä
3 rkl suolatonta voita
2-3 suurta tomaattia kuorittuna, siemenet poistettuna ja pilkottuna
1,2 dl kivettömiä, mustia oliiveja hienonnettuina
1 rkl kaprsiksia
3/4 dl sileälehtistä persiljaa hienonnettuna

Hienonna anjovikset ja valkosipuli tahnaksi. Kuumenna voi ja öljy pannulla ja paista tahnaa pari minuuttia keskilämmöllä. Lisää joukkoon tomaatit, oliivit ja kaprikset, kypsennä vartti. Valuta al dente pennet, ja kaada kastikkeen joukkoon. Tarjoile persiljan kera.

Kiivi-parmankinkku-vuohenjuustoaamupala

Tiedättekö mitään parempaa kuin pitkät, kiirettömät aamupalat sängyssä kera sanomalehden ja vahvan kahvin? Erityisen nautittavia ne ovat marraskuun harmaudessa, kun elämä on hektistä, sää sateista, naama kalpea ja kesä kaukana. Sellaisina, tai siis tällaisina, aikoina ihminen tarvitsee loputtoman paljon hemmottelua ja sitä paljon mainostettua arjen luksusta (ärsyttävä sanapari, kyllä) selvitäkseen täyspäisenä seuraavaan auringonpaisteeseen saakka. Sitä mieltä minä olen. Ja koska elän niin kuin opetan, tein viikonloppuna aamupalaksi mukavuudenhaluisen herkkuleipiä, joilla lähti paitsi nälkä, myös syysahdistus. Omnomnom.

Sunnuntaiaamun nautiskeluleivät

paistovalmis ciabatta
1 pkt parmankinkkua
1 kiivi
vuohenjuustoa
oliiviöljyä
hunajaa
mustapippuria

Halkaise leipä ja lorota päälle oliiviöljyä. Revi päälle vuohenjuusto, levittele kruunuksi kinkku ja viipaloitu kiivi. Mausta pippurilla ja hunajalla. Paista 200 asteessa kunnes juusto on hiukan sulanut, nosta lämpötilaa ja anna leipien saada väriä. Nauti hartaasti päivän lehden ja tummapaahtoisen kahvin kera.

Pastanjauhajien inspiroima maissikeitto sekä oivallus

Alkoi tässä yhtenä päivänä tehdä mieli keittoa. Teinpä sitten niin, että seuraamistani blogeista sopivaa ohjetta etsiskelin ja sellaisen löysinkin. Kävi sitten kuitenkin niin, että nälkä ehti äityä niin hirmuiseksi, että kokkaushetki vaihtui muutamaan sataan grammaan irtikarkkia (eikös illallinen ole tasapainoinen ja monipuolinen, jos se koostuu tarpeeksi monesta väristä?). Hups.

Noh. Sitten seuraavana päivänä ennakoin ja menin kauppaan jo ennen nälän syntymistä. Vaan eipä auttanut ennakointi, kun en enää muistanut, mitä siihen ruokaan piti panna. Maissin muistin ja chilin jotenkin etäisesti, loput improvisoin. Lopputulos oli siis lähinnä alkuperäislähteen, Pastanjauhajien, inspiroima. Mutta ihan hyvää se silti oli, paitsi että oivalsin sauvasekoittimen olevan turha vekotin maissia soseutettaessa. Soppa jäi nimittäin melko (=erittäin) rakeiseksi. Ensi kerralla ostan tehosekoittimen, vai miksikä niitä nyt kutsutaankaan. Ja niin, otan reseptin mukaan kauppaan.

Maissikeitto

4 isoa pottua
2 kynttä valkosipulia
600 g maissia
kasvisliemikuutio
sipuli
pippuria
2-3 tl chilijauhetta
2 rkl makeaa chilikastiketta
1 tl Nomu Smoky Periperiä ( tai vastaavaa, esim. savuaromia ja lisää chiliä)
pinnalle paahdettua sipulia

Kuori ja pilko vihaset. Keitä pehmeiksi liemikuutiovedessä. Soseuta, mausta, lisää tarvittaessa nestettä. Kuumenna vielä ja anna makujen tasaantua. Tarjoa paahdetun sipulin kera.

Piristys Pippurimyllystä!

Erinäiset kiireet ja hektisyydet ovat pitäneet pois blogistaniasta. Pitkään aikaan en ole edes vilkaissut ruokalokeja, puhumattakaan omastani. Ja kirjauduttuani tauon jälkeen bloggeriin, löysinkin sitten tämmöisen.


Kiitän ja kumarran Pippurimyllyn suuntaan. Hyvä mieli tuli! Ja tunnustuksen sisältäneen haasteen velvoittamana ryhdyn nyt sitten paljastelijaksi. Ohjeistus itsenstä ilmiantoon on seuraava:

Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

1. En ole koskaan leiponut pullaa. Tähän on oikeastaan kaksi syytä. En ensinnäkään pidä kovinkaan paljoa leipomisesta, kun siinä pitää olla niin tarkka ja mitata asioita. Toiseksi pullat jäisivät syömättä, kun en itse kaikkea jaksa ja kanssaeläjä ei niin kauheasti nisuista välitä.

2. Voisin syödä joka päivä spagettia ja tomaattijauhelihakastiketta ja herneitä ja ketsuppia. Tämä perversio on ollut osa minua lapsuudestani saakka ja himo ko sapuskaan tuntuu vaan kasvavan vuosi vuodelta.

3. Opettelin syömään kalaa vasta kolme vuotta sitten. Siihen asti skippasin, koska kala on ällöttävän limainen eläin (järkeilin, että jos en halua koskea, en myöskään halua tunkea sitä suuhuni). Päätökseeni vaikuttuvat lähinnä sosiaaliset paineet. Maailma on helpompi ilman ruokarajoitteita.

4. Rakastan kaikkea äklömakeaa. Lapsena ostin välillä karkkipäivinä marenkeja karkkien sijaan. Lähestulkoon kaikki sokerinen uppoaa.

5. Tätä parempaa leipää ei ole olemassa. Päälle ainoastaan voita. Ennen, kun kyseisiä rieskoja ei saanut Suomesta, raahasin niitä mukanani ruotsin risteilyiltä.

6. En pitänyt pitkään aikaan pitsasta. Vasta joskun parinkympin paremmalla puolella muutin mieltäni. En itsekään ymmärrä taannoista rajoittuneisuuttani.

7. Syön kaakaon lusikalla (jos en ole yleisellä paikalla). Lusikalla syötynä juoma muuttuu jälkkäriksi. Ja jälkkäriä on aina kiva syödä.

Luulen, että tämä haaste on jo kiertänyt kaikki mahdolliset ruokablogit. Mutta jos löytyy vielä joku, joka ei ole salaisuuksistaan kaikelle kansalle laverrellut, niin kannustan omatoimiseen avautumiseen! Hyvää tekee purkaa sieluaan, kummasti kevenee se.

Kun ihminen himoaa pihviä, on ihmiselle annettava pihviä

En ymmärrä, mikä kuolleen eläimen himo on allekirjoittaneeseen iskenyt. Tyypillisesti en lihasta ihan kauheasti innostu, vaan pidättäydyn mieluummin rehuosiossa. Nyt syksyn myötä olen kuitenkin huomannut ennen kaikkea naudan tepastelleen yhä useammin lautaselleni. Hämilläni olen. Raudanpuute? Joku muu, mikä?

Tämän sapuskan inspiraationa toimivat Hakaniemen etniset putiikit, joissa erään lauantaiulkoilun yhteydessä kanssaeläjän kanssa pistäydyimme. Lihaa oli liikaa, onneksi ei pantu oheen pottua. Hoisin otti vähän valurautapannuun kiinni, olisiko pitänyt pyyhkäistä piffejä ennen paistoa? Niin tai näin, hyvältä maistui. Ja nälkä lähti.

Hoisin-pihviä kevätsipulin, kesäkurpitsan ja seesamilaisten kera

4 x 120 gramman ulkofileepihvejä
3-4 rkl hoisin-soosia
mustapippuria
(sormi)suolaa
3 pienehköä kesäkurpitsaa
seesamöljyä
seesaminsiemeniä
sitruunaruohoa

Hiero pihveihin suola ja pippuri ja hoisin ja jätä marinoitumaan. Halkaise kurpitsat, asettele puolikkaat pellille ja lorottele päälle seesamöljyä. Mausta vielä suolalla ja pippurilla. Paista 200 asteessa (grillivastuksen alla) viiden minuutin verran. Heitä pinnalle sitruunaruohot ja anna lämmön tehdä tehtävänsä, kunnes kurpitsat ovat kauniin kullertavia. Paista pihvit kuumalla valurautapannulla mediumeiksi. Paahda samalla seesaminsiemenet kuivalla pannulla kellertäviksi ja koristele niillä annos.

Suosittelen!

Ravintola Marttaa nimittäin. Kävin eilen paikassa neitsytmatkalla, enkä usko reissun jääneen viimeiseksi.

Martta suosii kotimaisia, laadukkaita raaka-aineita. Melko hyvät lähtökohdat, sano. Pyrkivät myös tekevät mahdollisimman paljon itse, ja esimerkiksi keittiössä syntyneet saaristolaisleivät olisivat varmasti kadonneet saksalaisen aamupalan lailla, mikäli niitä olisi aterioinnin päätteeksi pöytään jäänyt. Niin HYVÄÄ!

Pääruoaksi nautiskelin lämmintä lohisalaattia puolukkamajoneesi kera. Juurespeti, jolla kala makoili, oli ihanan monipuolinen. Väriä ja napakkuutta löytyi, samoin makua. Ainoa pieni miinus rasvan määrästä, joka meni omaan makuuni hiukan liioittelun puolelle.
Oman sapuskani lisäksi onnistuin haarukoimaan naapurin lautaselta vuohenjuusto-juureslasagnea. Ei jäänyt kakkoseksi muuten. Ruoka oli lempeän täydellistä, eikä vihanneksia oltu onneksi jätetty statisteiksi.

Jälkiruoat jaettiin seuralaisen kera puoliksi annoskateuden ehkäisemiseksi. Pöytään kannettiin suklaakakkua tyrni-valkosuklaasoosilla sekä paistettua kotijuustoa mustikan kera. Täytyy sanoa, että jälkimmäinen onnistui koskettelemaan omia makunystyröitäni paremmin, vaikkei suklaakakussakaan mitään vikaa ollut (etenkin se tyrnikastike jätti hypotalamuksen hyrisemään).

Ruoan lisäksi lisäplussa palvelusta. Ystävällinen tarjoilijatar oli erittäin ammattitaitoinen ja ystävällinen ja sopivasti läsnä. Yhdistelmä, joka ei valitettavasti ole tässä kaupungissa itsestäänselvyys...

Yhteenvetona: menkää Marttaan, niin saatte hymyiltävää. Muutkin tuntuvat tykkäävän.

Ruokamaailman ruusukaalit

Allekirjoittaneen valtaa aina yhtä suuri into, kun S-ryhmän Yhteishyvä kolahtaa postiluukusta (tämä ei sitten ole maksettu mainos). Advertoriaalin välistä nimittäin löytyy aina yhtä luotettava ratkaisu ikuiseen arkiruokaongelmaan (itse en ainakaan jaksa heittäytyä luovaksi raskaan työpäivän jälkeen). Jälleen tässä kuussa löysin läpyskäskästä jotain kokeilemisen arvoista. Tein sapuskan lisukkeen sijaan pääruokana, muutin pienesti tekotapaa, kasvatin raaka-ainemääriä ja lisäsin alkuperäiseen reseptiin yhden ompun, koska hedelmät on hyviä. Eväs sopii karpillekin, kunhan ei laillani tarjoa oheen leipää. Ja kas näin sapuska syntyi.

Ruusukaali-pekonipaistos

600 g ruusukaalia
ihan vähäsen kasvisfondia
1 pkt pekonisuikaleita silputtuina
2 hapanta omenaa kuorittuina ja kuutioituina
2 tl timjamia
mustapippuria
suolaa

Halkaise ruusukaalit, napsi huonot lehdet irti ja keitä puolipehmeiksi kasvisfondilla maustetussa vedessä. Ruskista pekonisilppua kuivalla pannulla miedossa lämmössä (niin, että pahimmat läskit sulavat ja lihaosa saa vähän väriä). Sekoita kaikki ainekset uunivuoassa ja paista 225 asteessa noin vartin verran.

Taateleita. Joka puolella taateleita.

Taatelifiksaatio ei ota hellittääkseen, on ne vaan niin hyviksiä. Tällä kertaa ängin tuota sokerista ihanaista ystävän alkusyksystä vietetyihin polttarieväisiin, kuskus-salaattiin tarkemmin sanottuna. Ohessa oli paljon muitakin asioita, kuten lihapullia aurinkokuivatulla tomaatilla ryyditettynä sekä kanttarelli-sipuli- ja soija-chilipasteijoita. Leipomuksia en muistanut kuvata, kun oli niin kivaa ja hienoja ihmisiä ja hyvää ruokaa ja aurinko. Ensi kerralla vaikka sitten.


Lihaboltseihin lykkäsin paistijauhelihaa, sipulia, munaa, korppujauhoa sekä suolaa ja pippuria. Ja niitä tomaatteja tiätty. Ja sitten uuniin ja sen jälkeen suuhun. Tietänette.
Kuskus-salaatista tuli niin hyvää, että sitä meinaan laakata uudemmankin kerran. Suloisen makean taatelin ja lempeän suolaisen fetan liitto saa makunystyrät hyräjämään (omnomnom). Suosittelen kovin lämpimästi kokeilemaan!

Kuskus-salaatti kera fetan ja taatelin

kuskusia ohjeen mukaan keitettynä ja jäähdytettynä
fetaa
kuivattuja, pehmeitä taateleita silputtuna
punasipulia silputtuna
munakoisoa itketettynä ja uunissa paahdettuna
persiljaa
sitruunamehua
aurinkokuivattujen tomaattien öljyä
pippuria
suolaa

Sekoita, anna makujen tasaantua ja syö vähän liikaa. Toista jälkimmäinen seuraavana päivänä, jos ruokaa jää.

Vielä vähän hyviä sieniä

Myönnettäköön: vähän on taas lipsahtanut hunningon puolelle tämä loki. Jostain itselleni täysin tuntemattomasta syystä urheilu on lähiaikoina maistunut paremmalta kuin patojen ääressä hääräily. Niin omituiselta tuntuu, että uskon vaiheen pian menevätn ohi. Jospa sitä sitten taas vähän ahkerammaksi bloggaajaksi innostuisi.
Sitten itse asiaan.

Avoanoppi ilahdutti joitakin viikkoja sitten kassillisella kantsuja. Niin hyvää ja ystävällistä oli palvelu, jotta sienet oli valmiiksi putsattu ja pilkottu. Ja kun lisäksi kaapistä löytyi köntti pecorinoa ja sipulia ja risottoriisiä, niin sapuskahan oli jo melkein valmis ennen kuin kattila ehti lämmetä. Sen verran myös opin, että sitä spesiaaliriisiä pitäisi aina löytyä kaapista. Tähän versioon käytin nesteeksi pelkkää kasvislientä ja silti tuli hyrisyttävän hyvää. I <3 hiilarit.

Kanttarellirisotto kaapinpohjallisista

kanttarelleja
risottoriisiä (4:lle)
kasvisfondia kuumaan veteen sekoitettuna (tee liemestä vahva)
reilu loraus vaaleaa balsamicoa
köntti pecorinoa
sipuli
kynnellinen valkosipulia
oliiviöljyä
suolaa
pippuria

Laakaa näitä ohjeita varioiden. Jos jotain edellämainituista aineksista ei löydy, ei haittaa. Kasvisliemen sijaan / lisäksi voit käyttää valkoviiniä, lihalientä tai vaikkapa kermaa. Pecorinon korvaajaksi sopii esimerkiksi parmetsaano, sipuliakaan ei ole pakko panna mikäli ei halua. Yrteiksi tähän sopisi vaikkapa timjami ja miksei basilikakin. Hyödynnä siis kaappiesi perukat ja rakenna risotto.

Tuntemattoman neron krapularuoka, jota ei tartte syödä krapulassa

Tämän nerokkaan herkun esitteli minulle kanssaeläjän veljen kanssaeläjä, joka taasen oli kuullut sapuskasta ystävältään, joka oli lainannut ohjeen työkaveriltaan, joka taas oli innovoinut ohjeen (tarinan mukaan) krapulaisena olemassaolevista kaapinantimista, kun ei jaksanut dagenefteriläisenä kauppaankaan lähteä. Melkein sukua julkkikselle siis.
Jos tarinan alkulähde tunnistaa itsensä, saa julistautua julkisesti neroksi. En nimittäin ihan heti keksi törmänneeni näin helppoon ja hyvään ideaan, jota kehtaa tarjota jopa vieraillekin. Et kiitti vaan sinne!

Kuvan ehdin nipinnapin napata männä viikonloppuna ennen appeen katoamista nälkäisten mouruaviin kupuihin. Syöjinä toimi allekirjoittaneen kaunista sukua velvoitettuine tukijoineen, ateriointipaikkana kaunis ja tunnelmallinen kesäpaikka Inkoon saaristossa (monia kiitoksia isännälle ja emännälle kutsusta!).

Lohi-hunaja-tuorepastaherkku

(8:lle normaalille ihmiselle tai 6:lle lahjakkaalle syöjälle)

3 pkt tuorepinaattitagliatellea
450 g kylmäsavulohta
n. 3-4 dl juoksevaa hunajaa
2 prk kevytkermiaa (ei kande lykätä mitään tuhtia tavaraa)
puskallinen salviaa (yrttejä voi vaihdella maun mukaan, tämä toimi hyvin)
reilusti mustapippuria
suolaa

Keitä pasta al dente miinukseksi suolatussa vedessä. Kumoa uunivuokiin. Levitä päälle pilkotut kalat ja revityt yrtit. Valuta vielä kermat ja hunajat. Mausta. Paista 180 asteisessa uunissa vartin verran.
Yksi syöjistä huomautti, jotta tähän voisi halutessaan lisätä jotain happoakin, esim. kuivaa valkkaria (joku hapokas riesling ois varmaan mitä mainioin). Ei huono idis. Ens kertaan sitten.

Ihminen melkein onnistuu

Eivät ole helppoja ne leivonnaiset. Miten sitä aina onnistuu vähän kämmimään...? Harjoituksen puute, liika jännitys vai synnynnäinen kyvyttömyys? Sanokaapa se.

Ystävän synttäreille paakaroimieni kaakkujen reseptin lunttasin tällä(kin) kertaa Kinuskikissan blogista, josta jopa laiseni poropeukalo saa niiiiiiin tarkat ohjeet, että epäonnistuminen on erittäin epätodennäköistä (mahdollista kuitenkin). Näiden kaakkujen kohdalla hätiköin mitä ilmeisemmin kiilteen kanssa, jolloin pinnasta tuli kauniin kuulaan sijasta lumisen tunkkainen. Taisi olla limemehuliemi vielä vähän turhan lämmintä... Hups. MAku oli kuitenkin kohdallaan, eivätkä kohteliaat synttärivieraat edes kommentoineet leipomusten ulkoasua. Hyviä ihmisiä.

Reseptin löydätte täältä, omaa tuunausta oli ainoastaan mustikoiden ripottelu koristeiksi (melkoinen mielikuvitus allekirjoittaneella, eikö?).

Kanttarelli, karvarousku... Kärpässienen sentään tunnistin.

Kenellä kaikilla on semmoinen työkaveri, joka vie metsään ja paikantaa kanttarellit ja päälle muutaman karvarouskun ja luovuttaa ne vielä lopuksi avuttoman osaamattomalle tyypille, joka on löytänyt koko saaliista korkeintaan yhden? Ei varmaan monella, mutta minullapa on (lälläslää). Tämä tapahtui viime viikolla Sipoossa (tai siis onkohan se nyt sitten Helsinkiä nykyään) ja kyseinen sieniretki vei lajissaan allekirjoittaneen neitsyyden. Toista reissua varten opettelen seuraavat asiat:

1. sienien tunnistaminen
2. sienien löytäminen

Sitten ollaan jo vahvoilla.




Sen kunniaksi, että olen taas menettänyt yhden vahvuuden mäenookoskaan -pelissä, osallistun myös elokuun ruokahaasteeseen. Viime tinka paras tinka, vai mitä?

Lentävä lautanen

Sipoolais-helsinkiläinen metsäsienisotku peruna-palsternakkapyreen kera

Pottu-palsternakkasurve:
n. 600 g perunaa
200 g palsternakkaa
suolaa (reilusti)

Kuori ja pilko potut ja nakat. Keitä pehmeiksi, kaada vesi veks ja muussaa komeus survimella tai haarukalla. Mausta reilulla suolalla.

Metsäsienikastike:
kanttarelleja (niin monta kuin löytyy)
muutama karvarousku
kevätsipuli varsineen
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
pieni liraus kasvisfondia

Ryöppää putsattuja rouskuja kymmenisen minuuttia. Huuhtele. Pilko ja putsaa kantsut, silppua sipuli. Paista kaikkia edellisiä oliiviöljyssä, kunnes neste on haihtunut. Mausta ja kaada päälle kerma ja fondi. Kuumenna ja pistele poskeen.

NY(Ö)

Juomaan ja ruokaan liittyy olennaisena osana iltaelo. Jos matkanne käy Isoon Omppuun ja mielitte katsastaa kaupungin keikkatarjontaa suosittelen tätä saittia. Vinkiksi: showtime on varsin venyvä käsite ja esitysajat saman keikan osalta tuntuivat vaihtelevat saittikohtaisesti. Osassa paikoista / illoista tarjoillaan pelkkää juomaa, osassa on mahdollista myös syöpötellä. Tarkempi tieto löytyy useimmiten ainakin tapahtumapaikkojen omilta sivuilta.

Rootsin jammailuilta Highline Ballroomissa

Jos osutte NY:n kesällä, tsekatkaahan myös Central Parkin kesälavan tarjonta. Konsertti ulkosalla, keskellä puistoa illan pimetessä on melkoinen kokemus. Euforian ovia itse ainakin kolkuttelin. Ja huom: puiston kesäkeikoilla voi maksaa ruokaa ja juomaa ainoastaan käteisellä, eikä alueelta voi välillä poistua. Varatkaa siis taaloja taskuihinne, mikäli mielitte jotain mutustaa.

Matisyahu Central Parkin kesälavalla

Mahdolliset etkoiluviinit suosittelen ostettavaksi esimerkiksi aikaisemmin mainitsemani Chelsea Marketin viinikaupasta (ainakin, jos haluaa hyvää viiniä ja hyvää palvelua). Asiantunteva myyjä suositteli allekirjoittaneelle seurueineen sellaisia herkkuja, että melkein jäätiin niitä naattimaan musiikkikimaran sijaan.

Juuei. Tämä ei ollut se herkku. Näissä sattui vaan olemaan söpö etiketti.

Ja kun keikkapaikka purkaa sisuksensa kaupungin kaduille, voivat nälkäisimmät suunnata pitserian kautta pehkuihin. Ja täällä ei normaali ihminen sitten kokonaisia lättyjä ostele, pelkällä slaissilla saa nimittäin kupunsa pullolleen ihan rasvaista ja rapsakkaa kiekkoa.

Pilkullinen sika ja kiva marokkolainen

Pilkullisen sian iltana kävi justiinsa sillain kuin monena muunakin: lounas venyi iltapäivään, eikä nälkä suostunut enää illalla kasvamaan täysiin mittoihinsa. (Syytän vähän hellettä.) Sika oli kuitenkin koettava, joten alkupalat joutuivat suorin tein uhrialttarille -jälkkäriä kun ei normaali ihminen voi skipata.


Sika oli tiistai-iltana täynnä, muttei mahdottoman tukossa. Eikä sitä paitsi jonottelu haittaa, jos sen voi suorittaa kulkemalla pitkin Villagen viehättäviä katuja. Pöytä vapautui melko tarkkaan arvioidusti ja ystävällinen tarjoilija johdatti meidät hälyisän pubiruokalan yläkertaan. Kuten mainittu, hyppäsimme suoraan päihin.

Oma punajuuri-nauta-annokseni (Grilled Skirt Steak with Summer Beets & Horseradish Cream $29) oli hintansa väärti, muttei kuitenkaan räjäyttänyt tajuntaa. Ehkä odotukset olivat vähän liian korkealla? Onnistuin törkkäämään haarukkani myös naapurin purilaiseen (Chargrilled Burger with Roquefort Cheese & Shoestrings $ 17), joita tunnuttiin kannettavan joka toiselle aterijoijalle. Namnam. Ei vaan tämäkään annos päässyt yllättämään.


Paikan jälkiruokalista oli melko tavallinen, mutta herkullisen kuuloinen kuitenkin. Itse poimin valikoimasta kaakkua (Walnut, Chocolate & Amaretto Cake $8), johon oli kuvauksen mukaan onnistuttu upottamaan kaikki henkkarisuokkarilempparit. Jos pääruoat eivät maukkaudestaan huolimatta räjäyttäneet tajuntaa, oli tämä annos suoranainen pettymys. Kakkupala oli mehevä, mutta aivan turhan tuhti ja tunkkainen. Jotain särmää olisin kaivannut, nyt äklö nousi jo parin haarukallisen jälkeen. Aika harvoin jätän jälkkäriä syömättä, mutta nyt niin pääsi käymään. Surku.

Valkoinen oli ranskankermaa.

Kaiken kaikkiaan pilkkupossu on ehdottomasti hintansa väärti. Ei meillä Helsingissä näin edukkaasti... Ravintola on vierailemisen arvoinen jo pelkästään hyväntuulisen hektisine ja kotoisine tunnelmineen (ahtaanpaikankammoisille en sitä kuitenkaan suosittele). Vähän kuitenkin jälkikäteen harmittelin mielikuvissani epärealistisen korkealle hilaamaani rimaa. Paikka kun olisi voinut tälläkin kerralla olla positiivinen yllätys tai iloinen löydös.

Minä siellä kuvia räpsin.

Iloinen löydös sen sijaan oli eräällä kävelyretkellä lounasnälän vienyt Cafe Mogador. Viehättävä marokkolaisravinteli oli kaikin puolin mukava kokemus: sisustus oli lämpimän rauhaisa, palvelu ystävällistä ja sapuska hyvää.


Salaattini (Herb Goat Cheese Salad – mesclun, endive, beets, pear, & walnuts $9) vei sekä kielen että nälän mennessään. Oi auvo! Juusto oli täyteläistä, suolaista ja pehmeää, punajuuret pehmeitä ja makeita. Vein maistiaisen myös naapurin nauttimasta samettisesta kikhrnesopasta: ei tosiaankaan valittamista. Pöytäseuralaisen ruokajuomaksi valitsema marokkolainen tee oli sekin lempeän rauhoittavaa. Näillä eväillä jaksoi sitten taas hyvin mielin tallustaa. Suosittelen lämpimästi!

Elossa (vähän). Ja New York on jepajepa.

Juu. Pääsi blogitauko sitten vähän venähtämään (hups). Kootut selitykset: ensin olin lomalla, sitten oli niin hyvä sää, etten halunnut olla kotona tietokoneen äärellä, sitten oli vähän kiirettä töissä ja viimeiseksi laiskotti ihan kamalan paljon. Ni et tsorba.

Mutta täällä ollaan taas. Ja omat kuvatiedostot suorastaan pullistelevat postaamattomia sapuskoja. Aloittakaamme suman purkaminen New Yorkista, jossa viihdyin viikon verran heinäkuun alussa. Ensinnäkin: ihana kaupunki. Kesäinen oli toinen vierailu, muttei varmasti viimeinen. Toisekseen: illallispostauksia ei ole kamalasti luvassa, kun kävi sillain, jotta lounas venähti muun ohjelman takia niin monena päivänä niin myöhään, ettei sapuskaa sitten enää myöhänä aikana kaivannut (söin kyllä muuten oikein ahkerasti koko viikon). Tämä teksti olkoon nyt omistettu sokeriherkuille.

Jos menette New Yorkiin, käykää Brooklynin jädetehtaalla. Kävelkää Manhattanilta B.Bridgen yli, ottakaa matkalla kuvia, ihailkaa tornitalojen taivasta vasten piirtyvää ja lepuuttakaa lopulta jalkojanne laiturilla sillan kupeessa, ja antakaa samalla samettisen jäätelön sulaa suuhunne.




Jäätelöä kannattaa nauttia muutenkin, koska siitä tulee hyvälle mielelle. Alla kuvattu yksilö löytyi Central Parkin laidalta ja maistui ihan justiinsa yhtä esanssilta kuin näyttikin. Ei sillä väliä, Amerikan kuuluukin olla vähän keinotekoinen. (Huomaattehan myös mieltsin ihkun kynsilakan! Siinä maassa on pakko mennä manikyyriin.)


Kun sokerihumala aloittaa iloisen nousunsa, jatkakaa lystiä ja suunnatkaa Chelsea Marketiin (parempi överit kuin vajarit). Häpeäksi täytyy tunnustaa, että itse nautiskelin herkkutaivaassa ainoastaan silmänruokaa. Olisiko ollut helle, joka makeanhimoa laimensi...? Alla olevat kuvat CM:n taivaallisista leipomoista, joissa olisi saanut verisuonensa sekunneissa paukkumaan. Nam!







Lopuksi haluan vielä todeta, ettei islantilaisissa karkeissa ole mitään järkeä. Jos lennätte New Yorkiin via Reykjavikin, niin niitä paikallisia patukoita ei välttikseen tarvitse maistella. Paitsi jos nyt sattuu olemaan niin masokisti, että haluaa suuhunsa samanaikaisesti marsipaania, lakritsia ja suklaata.

Liila oli se pahin.

Ensi kerralla luvassa pilkullinen sika sekä mukava marokkolainen. Siihen asti: näkemiin.